Blues-Finland.com - Eric Clapton & Friends: The Breeze - An Appreciation of J.J. Cale

UUSIMMAT

Huomioita kitaristi ja muusikko J.J. Calesta


	Kitaristi, lauluntekijä ja kitaransoiton opettaja Matti Kettunen on kovan luokan J.J. Cale –fani. Lena & The Slide Brothers –bändistä tuttu Kettunen hahmottelee Calen muusikkopersoonaa. Vaatimaton J.J. Cale väitti, että hänen soittotyylinsä koostui epäonnistuneista yrityksistä jäljitellä tunnettuja soittajia. Monelle kitaristille varmaankin tuttu tarina, mutta opiskelun tuloksena syntyi merkittävä luku blues- ja rock-kitarismin historiaa. Cale soitti soolonsa vähäeleisesti ja herkästi, usein ilman plektraa, sormilla näppäillen. Hän oli bluespohjainen kitaristi, joka aika ajoin väläytteli viitteitä jazzin ja countryn rajamailta. Mies ei briljeerannut nopeudella, vaan antoi olennaisten äänten puhua. Lempeä lead-kitara toimi mainiona aisaparina kuiskaavalle laulutyylille. J.J. Cale oli myös hypnoottisten komppien mestari. Muutaman kitararaidan yhteen nivotut, rullaavat rytmikudokset toimivat vastustamattomasti, kantaen jopa yhden soinnun varaan rakennettuja kappaleita. Kun vielä finger style -soitto akustisen kitaran kera ja slide- soitto lisätään miehen cv:hen, voidaan sanoa, että kyseessä oli täysiverinen roots-kitaristi. Vaikka Calen kappaleet ovat usein rakenteeltaan yksinkertaisia, joskus jopa monotonisia, voidaan häntä pitää monipuolisena biisinikkarina. Tyylilajien kirjo on laaja: bluesia, selkeän melodista countrya, utuisia balladeja, New Orleansin kaikuja ja silkkaa rock & rollia sekä kaikkia näitä sekoitettuna. Omalaatuisissa sanoituksissa painitaan yhden asian kimpussa kerrallaan, kansanmiehen näkökulmasta. Pääasiallisena työkalunaan Calella oli varhaisista levytyksistä lähtien halpa Harmony-merkkinen akustinen kitara, jota hän käytti sähkökitaran lailla. Hän asensi siihen useita erilaisia mikrofoneja ja ulostuloja, mikä mahdollisti varsin monipuolisen ja ainutlaatuisen soundivalikoiman studiotyössä. Cale oli itse myös ääniteknikko. Hän äänitti ja miksasi monesti omat kappaleensa. Myöhempinä aikoina hän toimi myös levyjensä tuottajana. Yleisesti voidaan sanoa, että J.J. Calen musiikki muodostaa melkein oman tyylilajinsa. Sen verran syvä ja merkityksellinen on miehen levytysten jättämä jälki. Minä ja Cale Cale oli poikavuosieni teinikammion levylautasella laulava mystinen mies, hämärissä kuvissa kitaroineen esiintyvä hahmo. Pehmeätä musiikkia kaiken muun keskellä. Ensimmäiseksi kuulin levyä ”#5”. Se kuului niihin levyihin, joita kävin salaa kuuntelemassa isoveljen huoneessa. Rytmikonekaan ei haitannut, vaikka muiden levyillä sen käyttö olisi ollut kornia. Muut vinyylit piti myöhemmin hankkia tai ainakin äänittää C-kasetille. Muistan, kun Rockradiossa soitettiin ”Mama Don’t” ja puhuttiin mestarista. Äänitin sen kasetille. Ekan bändini ohjelmistossa biisejä oli useampi, koska kaikki me niistä tykkäsimme. ”Cocaine” tietysti ja ”After Midnight” vähän niin kuin Claptonillakin. Hiukan myöhemmin ainakin ”I’ll Make Love to You Anytime” sekä ”City Girls” ja ”Devil in Disguise” levyltä ”Grasshopper”. Opettelin kaikki jutut, yleensä vähän väärin. Kappaleet olivat juuri sopivan tarttuvia ralleja aloittelevalle bändille. Vuosien varrella olen törmännyt J.J. Calen biiseihin tuon tuosta eri yhteyksissä. Olen kuullut kymmeniä eri versioita maailmantähtien, baaribändien ja aloittelevien nuorten esittäminä. Calen musiikin maagisuus piilee yksinkertaisuudessa, joka sinänsä on vaikeaa. Olen myös huomannut, että parhaimmillaan tuon mystisen miehen musiikki on omassa olohuoneessa, vinyyliltä nautittuna. Matti Kettusen bändi Lena & The Slide Brothers on levyttänyt kaksi pitkäsoittoa, "Turn It On" ja "Shine Your Light". Tutustu yhtyeen kotisivuihin.

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

J.J. CALE - EKSTRA

25.8.2014

J.J. Cale 1938 - 2013 © Blues-Finland.com

Jäljittelemättömän jäljillä
"The Breeze" kunnioittaa J.J. Calea tyylikkäästi ja aidolla tunteella. Eric
Claptonin masinoimalla tribuutilla Calen sävelaarteistoa tulkitsevat Willie
Nelson, Tom Petty, Mark Knopfler ja John Mayer.

Eric Clapton ei tuhlannut aikaa kuultuaan legendaarisen muusikon ja hyvän
ystävänsä J.J. Calen kuolemasta. "Jo pari päivää myöhemmin päätin tehdä
albumin hänen kunniakseen. Ja viimeistään hautajaisissa tajusin, etten voi tehdä
sitä yksin, mukaan on otettava Calen elämään liittynyttä porukkaa", Clapton
sanoi taannoin Uncut-lehden haastattelussa.

Tribuuttilevy "The Breeze: An Appreciation of J.J. Cale" ilmestyi heinäkuussa.
Tekijäksi ilmoitetaan Eric Clapton & Friends: soittavia ja laulavia ystäviä ovat
muiden muassa Tom Petty, Willie Nelson, Mark Knopfler ja John Mayer. Ja
sitten vielä Don White; kaveri, jonka Eric tapasi Calen hautajaisissa ja joka
ylpeilee antaneensa nuorelle J.J:lle ensimmäisen työn kitaristina.

Levyssä on kyse kunnioittamisesta isolla K:lla. Clapton kertoo, että J.J. Calen
alkuperäisiä levytyksiä hyödynnettiin poikkeuksellisen paljon. Lähdettiin siitä,
että Calen osuudet poistettiin, sitten soitettiin ja laulettiin uudet tulkinnat –
ainakin osittain vanhoille pohjille. Näin kaikki biisit ovat samassa sävellajissa ja
saman mittaisia kuin Calen alkuperäisillä albumeilla (ainoa poikkeus on "Cajun
Moon", joka on alun perin "Okie"-levyllä kuullusta nostettu puolella
sävelaskeleella e-molliin).

Levylle on valittu myös harvinaisuuksia. J.J. Cale ei koskaan julkaissut
kappaleitaan "Someday", "Songbird" ja "Train to Nowhere". Niitä ei löydy edes
'ylijäämämateriaalia' sisältävältä "Rewind"-kokoelmalta (2007).

Kaikki musiikin kuluttajat tuskin ymmärtävät projektin luonnetta, mutta Claptonin
perään kyllä ymmärretään: "The Breeze" nousi nopeasti Billboard 200 –listan
toiselle sijalle.

Nöyrä kuppiloiden sankari

John Weldon Cale varmasti pyörii haudassaan, kun hänen kasvokuvallaan
varustettu albumi on yksi maailman myydyimmistä äänilevyistä. Cale oli hyvin
tarkka yksityisyydestään, eivätkä kirkkaat valokeilat vedonneet häneen lainkaan.
J.J:n pitkäaikainen rumpali Jim Karstein kertoi viime vuonna Blues-Finland.comin
haastattelussa, että artisti kieltäytyi huippurahakkaista festivaalikeikoista
useammin kuin kerran.
.

"Toisaalta kun levy oli ulkona, Cale rundasi
ihan mielellään", Karstein muistelee. "Cale
soitti missä tahansa kulmakuppilassa vaikka
1 500 dollarilla. Hän ei välittänyt, oliko
keikkapaikka Carnegie Hall vai joku hikinen
strippiluola Louisianassa."

J.J. Cale tunnettiin ainutlaatuisesta kyvystään
yhdistellä perinteisen amerikkalaisen
rytmimusiikin tyylejä. Vahvimmin kuuluivat
blues, country ja rock & roll. Hänen ilmaisunsa
sekä laulajana että kitaristina oli varsin
persoonallinen: tunne ja hillityt keinot olivat
kaikki kaikessa.

On oireellista, että massayleisö tuntee Calen
cover-versioiden kautta. "Cocaine" ja "After
Midnight" olivat maailmanhittejä 70-luvulla –

esittäjänä nimenomaan Eric Clapton. Cale taltioi itse 17 levyllistä
originaalimateriaalia (sisältäen livelevyn, harvinaisuuskokoelman sekä yhteislevyn
Claptonin kanssa). Henkilökohtaista listamenestystä ei tullut. Siitä huolimatta –
eli juuri siksi – Calen oma tuotanto nauttii laajaa kulttisuosiota.

Viimeinen levy "Roll On" ilmestyi vuonna 2009. "Roll On Tour" jäi Calen viimeiseksi
kiertueeksi, ja se päättyi Kalifornian Fresnoon saman vuoden huhtikuussa.
Blues-Finland.com oli läsnä päätöskeikalla.

J.J. Cale menehtyi sydänkohtauksen seurauksena 26. heinäkuuta 2013.

Tulkintaa ja persoonallisuutta

Calen taika piilee pienieleisyydessä. Hänen tapaansa tehdä suurta musiikkia
pienillä keinoilla ei voi jäljitellä. "The Breeze" –levyllä valitettavan useat tosin
yrittävät. Tribuuttilevyn voi tehdä muullakin tavalla kuin kunnioitettavaa
jäljittelemällä. Oma, rohkea ilmaisu on varmasti tapa, jota itse juhlakalukin eniten
arvostaisi.

Esimerkiksi Tom Pettyn vedot unohtaa nopeasti. Paljon paremman tribuutin Petty
teki uudelle levylleen "Hypnotic Eye": kappale "Full Grown Boy" on kuin suoraan
J.J. Calen "Troubadour"-ajan tuotannosta. Mark Knopflerilla olisi paukkuja vaikka
suoranaiseen imitointiin, mutta onneksi hän ei sitä tee (sellaisesta tosin menköön
hänen Dire Straitsin debyytille aikoinaan tekemänsä "Six Blade Knife").

Don White, suuri tuntematon, nousee levyn yllättäväksi sankariksi. Hän keksi
muuntaa "I'll Be There (If You Ever Want Me)" –kappaleen suoraviivaisen
laululinjan keinahtelevaksi country-svengiksi. White heittää lauluosuuden naulan
kantaan – pienieleisesti, muttei calemaisesti, vaan omalla tavallaan. Albert Leen
kitara parantaa esitystä entisestään.

Willie Nelsonin "Starbound" on toinen "The Breeze" –levyn ehdottomista
kohokohdista. Nelson tekee kappaleesta omansa. Alkuperäisesittäjän
jäljitteleminen on tuskin käynyt Teksasin country-veijarin mielessäkään.
Nasaalisti vääntelehtivä laulusuoritus on silkkaa Willie Nelsonia, ja versio sopisi
loistavasti vaikka hänen soololevylleen.

Instrumentaalipuolella paras oivallus löytyy kappaleelta "Don't Wait".
Alkuperäistä, joka löytyy levyltä "Grasshopper" (1982), hallitsee mainio, Terry
McMillanin soittama huuliharppuriffi. "The Breezen" versiolla John Mayer soveltaa
riffiä kitaralla. Mayer on mukana myös biiseillä "Magnolia" ja "Lies". Nuorimies on
soittanut "Call Me the Breeze" –hittiä keikoillaan jo vuosia. "Kaveri pisti kaikki
osuutensa purkkiin noin tunnissa. Arvostan hänet todella korkealle", Clapton
suitsuttaa.

Calen vanhojen bändikavereiden, muusikkovaimo Christine Lakelandin ja Walt
Richmondin, kutsuminen mukaan projektille oli hieno – ja väistämätön – ele.

Albumin puuhamies "Slowhand" on luonnollisesti suuressa roolissa. Hän soittaa
kitaraa jokaisella kappaleella ja toimii laulusolistina muutamalla. Hänen roolinsa
oli keskeinen myös kappaleiden valinnalla. "Cocainen" ja "After Midnightin"
versioimisessa taas uudelleen olisi ollut haudanryöstön makua; sen sijaan
saadaan kuultaviksi tuntemattomia helmiä, kuten "Rock and Roll Records" ja "The
Old Man and Me".

Cale-mittakaavan hiteistä tarjotaan Claptonin itsensä mestaroima "Call Me the
Breeze" (aiempia versioijia muiden muassa Lynyrd Skynyrd ja Johnny Cash),
"Magnolia" ja "I Got the Same Old Blues" (Skynyrd, Freddie King, Ninni Poijärvi &
Mika Kuokkanen). Tribuuttilevy noudattaa J.J. Calen debyyttialbumin (Naturally,
1971) rakennetta siinä mielessä, että aloitus- ja lopetusbiisit ovat samat – kun
ne vielä soitetaan kätevästi samassa sävellajissa, kokonaispaketoinnissa on
ideaa.

Calen sanoitukset eivät olleet aina pyhäkoulutavaraa. Tuotannosta löytyy koko
joukko 'tuhmia' tekstejä (Boilin' Pot, I'll Make Love to You Anytime, Let Me Do It to
You), ja niistä olisi jonkin voinut valita tribuutillekin. Näissä kipaleissa oli sitä
Calelle niin tyypillistä ovelaa hymynkaretta ja pilkettä silmäkulmassa.

"The Breeze" kunnioittaa J.J. Calea tyylikkäästi ja aidolla tunteella. Missään
olosuhteissa se ei saa silti korvata artistin originaaliteoksia. "They call me the
breeze, I keep blowin' down the road" – Cale oli todellakin "the breeze",
tuulenvire, joka puhalsi hillitysti ja vastustamattomasti musiikin pölyisillä
sivuteillä. Toista ei ole eikä tule.

PASI TUOMINEN

Eric Clapton & Friends: The Breeze - An Appreciation of J.J. Cale
Bushbranch/Surfdog, 2014

Eric Clapton (laulu, kitara, dobro), Willie Nelson (laulu, kitara), Tom Petty (laulu,
kitara), Mark Knopfler (laulu, kitara), John Mayer (laulu, kitara), Don White (laulu,
kitara)

Reggie Young (kitara), Derek Trucks (kitara), Albert Lee (kitara), David Lindley
(kitara), Don Preston (kitara), Christine Lakeland (kitara, taustalaulu), Doyle
Bramhall II (kitara), Greg Leisz (pedal steel), Walt Richmond (Hammond-urut,
piano, Wurlitzer-piano), Simon Climie (Hammond-urut, piano, Wurlitzer-piano,
lyömäsoittimet, rumpukoneen ohjelmointi, taustalaulu), Nathan East (basso), Jim
Keltner (rummut), Jimmy Markham (huuliharppu), Mickey Raphael (huuliharppu),
Michelle John (taustalaulu), Sharon White (taustalaulu)

Lyömäsoittimet: James Cruce, Jim Karstein, Satnam Ramgotra, Jamie Oldaker,
David Teegarden

Tuottajat: Eric Clapton, Simon Climie

Linkit: J.J. Cale, Eric Clapton

.

Jaa juttu profiilissasi: |