|
|
2.3.2016
|
|
Lauri Ankermanin mu(i)stelemat
Vantaanjoen suiston omapoika ei tiettävästi myynyt sieluaan paholaiselle,
mutta melkoisen mystisesti hänkin löysi bluesin ytimen. Nyt sanaa saatetaan
tilanteen mukaan vaihtuvalla kokoonpanolla.
Pub Huurupiiloon astuessaan huomaa välittömästi olevansa pienessä sievässä -
nimittäin ravintolassa.
Tampereen Kalevassa sijaitseva Huurupiilo on tämän maan pienimpiä, ellei jopa
pienin elävää musiikkia viikoittain tarjoava ravintola. Keskivertoisen
kerrostaloasunnon kokoisen kivijalkakuppilan ilmapiiri on luonnollisesti varsin
intiimi. Onneksi myös leppoisuus ja tuttavallisuus ovat siellä leimaavina piirteinä.
Sopu antaa sijaa, ja baariin mahtuu yllättävän hyvin yllättävän paljon sekä
kuuntelijoita että soittajia.
Bluusikko Lauri ”Arno” Ankerman on tuttu vieras Huurupiilon
soittonurkkauksessa. Hän on jokusen kerran aiemminkin vieraillut Kalevan
laulumailla, joten yleisö tietää, mitä tuleman pitää. Hän ei myöskään huolestu,
kun vielä kymmenen minuuttia ennen iltakahdeksalta koittavaa esiintymisaikaa
ravintola on miltei tyhjä. Tiskin ääressä istuu muutama asiakas, mutta “salin”
puolella ei ole muita kuin esiintyjät ja reportteri. Pain väkeä alkaa lapata paikalle.
Kahdeksalta istumapaikat ovat jo täsmällisen asiakaskunnan täyttämiä, joten
ravintolan kahteen osaan jakavaan ovensuuhunkin kerääntyy muutamia
kuuntelijoita nojailemaan.
Tällä kertaa Ankerman on liikkeellä kahdestaan huuliharpisti Mikko Koiviston
kanssa. Herrat tarjoilevat kansalle verevää bluesia. Yleisö seuraa keskittyneesti.
Huurupiiloon väki tulee vasiten kuuntelemaan musiikkia. Esiintyjien vastaanotto
on poikkeuksetta hyvä – niin nytkin.
Palataan kuitenkin ajassa vajaa tunti taaksepäin. Silloin kuultiin mielenkiintoisia
tarinoita Ankermanin henkilöhistoriasta ja -tulevaisuudesta, kitaroista sekä
vaikutteista. Annetaan hänen kertoa tarinansa teillekin.
Hupaisan näköistä soittamista
"Meillä oli just kolme kuukautta keikkataukoa. Nyt on ensimmäinen keikka sen
jälkeen. Tästä se taas lähtee. Bändikeikkojen ohella tulee reissattua välillä näin
pienempänä ryhmänäkin. Kokoonpano elää tilanteen ja paikan mukaan. Eihän
tännekään taitaisi koko ryhmällä edes mahtua.
Kaksinkin me saadaan hyvä meno päälle. Mikon kanssa on helppo soittaa. Kaverit
ovat joskus todenneet, että on hupaisan näköistä, kun jätkät soittaa vierekkäin
silmät kiinni vilkuilematta toisiaan. Silti kumpikin tietää koko ajan, missä
mennään. Meillä on jonkinlainen alitajuntainen yhteys.
Mikko on aivan käsittämätön soittaja. Se pestattiin meidän kakkoslevylle
soittamaan harppua, mutta kun levyä kuuntelee, niin siellä on enimmäkseen
kaikkea muuta kuin harppua. Sieltä kuuluu trumpettia, torvisektiota, eläinten
ääniä ja vaikka mitä.
Bändikeikkoja on kevään mittaan tulossa ja bändin soittajistokin lisääntyy
parhaillaan. Tuoreimpana jäsenenä mukaan saatiin haitaristi, joka soittaa myös
jouhikkoa! Tänne ajaessa kuunneltiin äsken koenauhoituksia ja todettiin, että
slidekitaran ja jouhikon yhdistelmä toimii ihan hemmetin hienosti. Slidessä kun on
sellainen korkea, nasaali ja räsähtävä käkätys, niin sen taustalle karhea jouhikon
rähinä sopii todella hyvin. Mä oon tästä todella innoissani.
Meidän bändiin on vahvasti vaikuttanut eräs toinen kokoonpano.
Kontrabasistimme Veikka Pohto on ollut pitkään sellaisessa bändissä kuin
Mojakka, joka soittaa Hiski Salomaata. Myöskin meidän laulaja ja rumpali Sonja
Korkman on Mojakasta, aivan niin kuin tämä tuorein jäsenemme Satu
Lankinenkin. Jossain vaiheessa, kun Veikka oli matkoilla, niin mä kävin
Mojakassa soittamassa kontraa. Sittemmin oon kaapannut bändin omaan
käyttööni – silleen pikkuhiljaa huomaamattomasti.
Bluesbuumiin valmistautumista
Bändihommat aloitin joskus teininä. Ensimmäinen bändi oli ihan puhdasta bluesia.
Tämä tapahtui yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella. Silloin brittiblues oli meille
kova juttu. John Mayall Bluesbreakersin "Beano-levyä" sahattiin edestakaisin.
Se oli suunnannäyttäjä.
|
|
|
Meille kävi sitten vähän hassusti. Oltiin vuosi tai pari soitettu ja jotain keikkojakin
jo tehty, niin Suomessa alkoi yhtäkkiä bluesbuumi. Silloin jengi huomasi, että ai
tekin ootte alkaneet soittaa bluesia. Me oltiin yhdeksäntoistavuotiaan tarmolla
loukkaantuneita, koska oltiin tehty tätä hommaa jo ”paljon” ennen kuin blues tuli
muotiin.
Vuodet vieri ja bändit vaihtui. Välillä soitin muunkinlaisia musiikkityylejä, mutta
palasin kuitenkin bluesin pariin. Tämä vaan on se juttu. Ei siitä mihinkään pääse.
Nykyään meillä on Mikon kanssa kaksi bluesiin keskittyvää radio-ohjelmaakin. Ne
kuuluvat Helsingin lähiradiossa ja Roll FM:ssä.
Sukurasitteita ja tuttuja vaikuttajia
Tärkeimpien vaikuttajien listalta löytyy sitä ”usual suspects” -osastoa: Robert
Johnson, Muddy Waters, Howlin' Wolf ja kaikkia näitä. Hyvin vähän tulee
kuunneltua vuoden 1975 jälkeen tehtyä musiikkia.
Suomenkielisiin teksteihin virikkeet tulevat kaikkialta. Hölmöä sanoa, ettei ole
kotimaisia esikuvia, mutta niin se on. Koska olen syntynyt seitkytluvun alussa,
niin totta kai matkan varrella on tullut digattua kaikista samoista kuin muutkin:
Eput, Juice, Popeda, Siekkarit, Hassisen Kone ja niin edelleen. Ei noista kukaan
ole kuitenkaan esikuvaksi noussut. Jos joku suomalainen artisti pitäisi nostaa yli
muiden, niin Dave Lindholm on ehdoton ykkönen ja Nurmion Hande hyvä
kakkonen. Daven lyriikoista pidän todella, mutta sillä on täysin oma tyylinsä. Itse
asiassa tein vahingossa piisinkin, jonka teksti näytti kirjoitettuna hyvältä, mutta
laulettuna taittui väkisin Daven muottiin. Sitä ei voi oikein soittaa kuin Dave
pastissina, ja sellaiselle ei ole tarvetta. Lindholm on tehnyt oman juttunsa niin
hyvin, että sitä ei kukaan voi lähteä edes piloillaan kopioimaan. Se kuulostaisi
hirveältä jonkun muun kuin Daven tekemänä.
J. Karjalainen kaikkine virityksineen pitää mainita myös. Se Lännen Jukka -vaihe
on ehkä ainoa, joka liippaa läheltä tätä meidän juttua. Sehän lähti vanhoista
rekilaulujen ja kansanmusiikin pohjalta niin kuin minäkin.
Innostuttuani rekilauluista kävin Kansalliskirjastossa kahlaamassa niistä läpi
kaikki, jotka vielä ovat olemassa. Pistin parhaat jutut muistiin isoon mustaan
vihkooni. Rekilaulut ovat silkkaa bluesia rakenteeltaan ja aiheeltaan: samat
toistot ja samat aihepiirit. Luin myös musikologisen analyysin rekilaulujen
melodioista. Se syvensi entisestään tätä käsitystä. Siinä korostettiin, että
yleensä rekilauluissa mennään neljään ja käytetään ensimmäistä, neljättä ja
viidettä sointua – aivan niin kuin bluesissa. Välillä saattaa olla pelkkää ekaa ja
neljättä sointua – aivan niin kuin bluesissakin. Toistuva melodinen hinkkaus ja
melodioissa vähän alle jätetyt terssit kuuluvat myös asiaan – aivan niin kuin
bluesissakin.
Pitää ottaa myös huomioon, että Pohjanmaalla vedettiin rekilauluja samaan
aikaan, kun Amerikassa hoilattiin bluesia puuvillapelloilla. Ei kai siinä ole isoa eroa
ollutkaan, että viljelikö siellä puuvillaa vai täällä kauraa. Agraarialueella on
toistuneet samat teemat ja niistä on tehty lauluja. Nätti tyttö kulkee ohi, välillä
juodaan viinaa ja mennään hevosella kirkonkylälle. Rekilaulujen pohjalta oli
helppo lähteä tekemään bluesia suomeksi.
Mulla on myös sukurasitetta bluesin saralla. Isoisäni kävi nuorna miesnä
Jenkeissä reissaamassa. Aikansa se liftaili ja hoboili siellä soitellen. Takaisin
tullessaan isoisä toi tuon peltikitarani Rosettan, kolmeykkösen National Duolianin.
Mulla on myös sota-ajan Noso hänen perujaan.
Isoisä asui keskellä vanhaa Töölöötä ja toimi vanhoina päivinään isännöitsijänä.
Siinä talossa oli puutyöhuone, jossa se tykkäsi puuhastella. Muistan istuneeni
siellä höyläpenkin alla lastujen seassa ja kuunnelleeni isoisän viulun soittoa.
Sittenhän minäkin aloin kuusivuotiaana soittaa viulua. Isoisä oli kierrellyt siellä
kaikkialla – just niissä maisemissa. Suomeen palattuaan se soitteli ja hoilaili niitä
viisuja.
Soittimet
Viininpunainen Versoul Resosun on kaksitoistakielinen baritoniresonaattorikitara.
Sen tarina meni silleen, että mä olin ekan levyn tehnyt, ja mun nuorin lapsi oli
leikkipuistoikäinen. Juttelin leikkipuiston tädin kanssa ja kerroin, että tänään on
taas blueskeikka – ihan sellaista yleistä höpinää. Se kyseli, että olisiko mulla
levyä, kun hän tykkää miehensä kanssa kuunnella bluesia. Juteltiin lisää, ja se
kysyi, tiedänkö sattumalta sellaisia Versoulin kitaroita. Hänen miehensä Kari
Nieminen tekee niitä.
He tulivat sitten katsomaan mun keikkaa ja tykkäsivätkin. Sen jälkeen Kari pyyteli
mua koesoittamaan resonaattoreita – se tekee sekä sähköisiä että akustisia. Mä
kävin mielelläni kaikki uudet testaamassa. Ne oli tosi ihania kaikki, etenkin
akustiset. Kuusikielinen oli jumalainen, mutta ei mulle. Jos mä oon
kapakkapianisti, niin se oli kirkkourku - aivan loistava, mutta ei mun soitin. Sitten
Kari teki saman kaksitoistakielisenä. Jälleen aivan loistava, mutta ei mun soitin.
Seuraavaksi tuli baritoniresonaattori. Silloin Kari jo oli, että jokos nyt kelpaisi?
Sähköinen baritoni oli tosihieno ja akustinen oli sikamagee, mutta... Vasta kun
tuli akustinen baritoni kaksitoistakielisenä, niin se oli siinä! Mä sanoin, että tää on
mun. Siitä ei päässyt ohi.
Kaikissa mun resonaattoreissa on samanlainen bisquit-kartio, mutta silti ne kaikki
ovat aivan erilaisia soittimia. Rosetta on täydellinen blueskitara, se soi kuin kello.
Se viedään mun kuolleista kylmenevistä käsistä. Baritonissa ollaan taas pyhän
äärellä. Sen värähtelyt ovat hyvin henkisiä. Se on shamaanikitara ja siinä on
shamaaneja koristeenakin. Nuo tanssivat hahmot on kopioitu ikivanhoista
Hossan kansallispuiston kalliomaalauksista.
Kolmas kitara, joka nyt on mukana, on Busker-merkkinen. Se on
sarjavalmisteinen ja kohtuullisen huokea, mutta täydellinen siinä mihin mä sitä
käytän. Se löytyi Michael Messerin kautta. Michael on Britannian tunnetuin,
taitavin ja hienoin slidekitaristi. Me ollaan ystäviä ja ollaan aika paljon kirjoiteltu
soittamisesta ja kaikkeen siihen liittyvästä. Michael on hyvin kiinnostunut eri
maiden etnisistä musiikkityyleistä. Se on paljon kysellyt muun muassa täkäläisistä
kantele- ja jouhikkokuvioista.
Michaleilla itsellään on nykyään mielenkiintoinen vanhoja blueskappaleita
eksoottisin sävyin soittava bändi nimeltä Mitra. Siinä soittaa hänen itsensä lisäksi
intialainen slidekitaristi Manish Pingle, sekä tablarumpali. Michaelilla on myös
resonaattorikitaroita valmistava firma. Mulla on sen tekemä, Michael Messer -
merkkinen kopio tuosta Duolianista. Se on paremmin mallinnettu kun nykyajan
Nationalit. Nykyisin ”Natikoissa” käytetään puoli milliä paksumpaa peltiä. Sen
takia ne eivät soi niin hyvin kuin ennen.
Jalan polkemista lattiaan korostavan stomp boxin olen itse rakentanut.
Perustana on kierrätyskeskuksesta löytynyt puinen kirjoituspöydän laatikko,
jonka sisälle teippasin Thomannin halvimman piezomikin. Neljä ovipidikettä, jotka
nostavat laatikkoa irti maasta, mä sentään ostin. Yhteensä koko boksi tais
kustantaa seitsemisen euroa. Siihen hintaan sai niin hyväsoundisen kapistuksen,
että muuta bassorumpua ei ole tässä bändissä käytetty. Tuolla on hoidettu kaikki
keikat ja levytykset. Itse asiassa boksin soundi on vähän liiankin tukeva ja sitä
joudutaan eq:lla monesti vähän kiristämään.
Legendaa Vantaanjoen suistosta
Bluesperinteeseen kuuluvat olennaisena osana tarinat. Kuka milloinkin on myynyt
sielunsa tai mitä milloinkin. Nykyisen urani alkuaikoihin liittyy myös
mielenkiintoinen stoori. Olin siihen mennessä soittanut vain starndardivireisellä
kitaralla. Olin kokeillut avoimia virityksiä, mutta aina palannut takaisin
normivireeseen. Olin sitä mieltä, että erikoisvireistä on vain ylimääräistä vaivaa.
Sitten mulla pamahti kesän kynnyksellä niskasta välilevy. Se painoi kaikki kolme
oikean käden hermoa pinteeseen. Käsi oli käytännössä kaksi kuukautta
halvaantuneena. Jouduin syömään niin järjettömiä lääkkeitä, että mulla ei ole
koko kesältä minkäänlaista muistikuvaa, vaikka tiedän kyllä toimineeni täysin
normaalisti.
Sitten kun muisti alkoi kesän lopulla palailla, niin huomasin, että mun peltikitara
oli avoimessa d-vireessä ja osasin soittaa sillä sujuvasti slidea. Sen lisäksi mulla
oli levytyssopimus ja nippu piisejä. Mitään muistikuvaa mulla ei kuitenkaan ollut,
miten tähän on tultu. Northern Starsin kanssa sopimuksen tiimoilta käymäni
sähköpostivaihto on toki tallessa. Siitä ei kuitenkaan ole mitään mielikuvaa, että
miksi mä olen alkujaan ruvennut juuri heille tarjoamaan materiaaliani. En
myöskään tiedä, miten ne piisit ovat syntyneet. Tiedän vain, että sen kesän
aikana.
Sitten jos kysytään, että menitkö myymään sielusi, niin mä en tiedä, koska en
muista siitä mitään. Oletan kuitenkin, että en olisi myynyt sieluani. Lopullisesti kai
se selviää sitten myöhemmin. Asun Vantaanjoen deltalla ja siinä vieressä on iso
tienristeyskin, joten eihän sitä tiedä, oonko sittenkin mennyt sinne yöaikaan..."
MARKO AHO
|
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2016
.
|
|
