LEVYARVIO
|
29.9.2011
Tasaista kyytiä
Mike Ziton ”Greyhound”-albumiin tutustuessa
mieleen nousi, että taitavat nuo Amerikan
bussit olla täkäläisten kollegoidensa tapaan
siististi cooleja. Ehkä turhankin siististi?
Mike Ziton levyn "Greyhound" kuuntelu
muistuttaa nimeäänkin mukaillen pitkänmatkan
onnikalla matkustamista. Se on kerrassaan
vaivatonta ja sujuvaa. Koko ajan mennään
tasaisen rullaavasti eteenpäin, mutta
oikeastaan mitään ei jää matkan varrelta
mieleen.
.
|
|
Liikennöinti tapahtuu pääsääntöisesti isoimpia valtaväyliä pitkin, joten maisemat
eivät juurikaan vaihtelua tarjoa tai mielenkiintoa herätä. Päinvastoin oudommatkin
taajamat näyttävät etäisesti tutuilta. Ulos vilkaistessa nousee mieleen epäilys:
eikös täällä oltu jo tunti sitten?
Levyllä operoiva perustrio luo hyvät edellytykset karun maukkaalle
lopputulokselle. Popimmilla raidoillakin väistellään turha imelyys, koska
äänimaisemasta löytyvät vain 'lakisääteiset' rokkitrion tarvekalut. Ziton
juurevasointinen Telecaster saa runsaasti tilaa. Se myös täyttää saamansa tilan
kelpo tavalla ja ennen kaikkea maltillisesti.
Kaikki levyn yksitoista piisiä ovat Ziton kirjoittamia – pari tosin ryhmätyönä
tehtyjä. Ne liikkuvat tyylillisesti turvallisilla vesillä. Tärkeimpinä suuntaviivoina
kuuluisivat olevan countryrock ja bluesrock – nimen omaan niin, että paino pysyy
yhdyssanan jälkimmäisellä osalla. Tokihan seassa on myös folkimpia hetkiä. Onkin
luontevinta tämäkin levy Americana-nimikkeen alle sijoittaa.
.
|
|
|
Mike Zito
|
Avauksena kuultava ”Roll On” on kovasti tutun kuuloinen. Se tarvitsisi vain
koristella viululla ja stilikalla, niin valmiina olisi nykykantrihitti hattupäiden
tanssittavaksi. Ziton versiota ei kuitenkaan ole turhaan koristeltu, vaan se
tarjoillaan sopivan luonnontilaisena. Soolona kuullaan ”Can't Be Satisfiedin”
melodiaa mukailevaa, leppoisaa slidekitarointia ilman turhaa pinnistelyä.
Seuraavana tuleva nimiraita tarjoaa moneen kertaan kuullut springsteenit ja
mellencampit taas kertaalleen radioita varten uusiin kuoriin paketoituna.
”Judgment Dayn” riffittely on suoraan bluesrockin oppikirjasta, mutta ”Show Me
Way” vie touhun mielenkiintoisemmille urille. Mukavasti groovaava piisi kulkee
yksinkertaisen hienosti ja wah-wahilla sävytetty kitarasoolo tuo asiaan kuuluvaa
rehvakkuutta mukaan. Astetta raskaspolkuisempi, blueshenkinen ”The Hard Way”
saa lisäväriä Leslien (tai jonkin muun sen kaltaisen viuhkuttimen) läpi soitetusta
kitarasta. Se nouseekin ansaitusti laulua hallitsevaksi elementiksi.
Akustinen tunnelmapala ”Motel Blues” tarjoaa sopivan suvantopaikan levyn
keskivaiheille. ”Stay” jatkaa samoilla linjoilla. Ziton slide varastaa molemmissa
piiseissä vähäeleisesti maalaillen suurimman huomion.
”Until The Day I Die” rokkaa rennon countryhenkisesti ja ”Hello Midnight” on
laiskahkoa ränttätänttää. ”The Southern Side” ja ”Please, Please, Please”
lopettavat levyn kovin rauhallisiin tunnelmiin. Ensin mainittu on tyyliltään jälleen
countryyn päin nojallaan, jälkimmäinen kovasti aneleva soulballadi.
Mike Zito on miellyttävän karheaääninen laulaja ja sopivasti maltillinen kitaristi,
jota mielikseen kuuntelee. Harmillista, että hänen uutuutensa piisimateriaali ei
tämän enempää meikäläistä säväytä. Olisin nimittäin mieluusti tämän levyn
kehunutkin! Nyt lopputulos jää auttamattomasti vähän mitäänsanomattomaksi.
Kyseessä on kuitenkin niin varman päälle tehty easy listening -paketti, että luulisi
sen kohderyhmänsä laajoista massoista löytävän.
MARKO AHO
Mike Zito: Greyhound. Eclecto Groove Records, 2011
Mike Zito (laulu, kitara), Carl Dufrene (basso, laulu), Brady Blade (rummut, laulu),
Anders Osborne (taustalaulu, kitara)
Tuottajat: Randy Chortkoff, Anders Osborne
Linkit: Mike Zito, Eclecto Groove
|
|
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2011
.
|
|
