|
|
|
|
20.5.2013 Kuvagalleria
|
House of Blues - bluesin "muistomerkki" Hollywoodissa-
|
West Coast Blues!
Blues-Finland.comin Yhdysvaltain bluesia esittelevän sydänmaatrilogian
päätössarjassa matkustetaan Kaliforniaan.
West Coast Blues, Yhdysvaltain länsirannikon blues. Tuo pianon ja puhaltimien
kuorruttama, usein iloisesti ponnahteleva perinteisen amerikkalaisen
rytmimusiikin tyyli. Merkittävyydessä West Coast Bluesin voi helposti nostaa
vaikka Deltan ja Chicagon tyylien rinnalle. Siinä missä useat bluesin muodot
syntyivät ja elävät Mississippi-joen syleilyssä, länsirannikon blues kulkee omaa
tietään kolmen tuhannen kilometrin päässä bluesin sydänmailta.
Länsirannikon bluesilla on omat sankarinsa, oma historiansa ja oma, vahva
nykypäivänsä. Olikin vähintään kohtuullista käydä päättämässä Blues-Finland.
comin Mississippi- ja Teksas-sarjojen aloittama trilogia USA:n länsirannikolla.
West Coast Blues viittaa useimmiten Kalifornian musiikkiperinteeseen. Muuttoliike
länteen oli erityisen vahva Teksasista. Lindenin pikkukylän ja sittemmin Dallasin
omapoika T-Bone Walker lähti 1930-luvulla etsimään onnea Los Angelesista –
olihan enkelten laakson kasvavalle afroamerikkalaiselle väestönosalle saatava
viihdykettä. Pian seurasivat pianohirmu Charles Brown, Albert Collins, Big
Mama Thornton ja moni muu. Lowell Fulson taas päätyi Losiin
kotiosavaltiostaan Oklahomasta.
Kalifornialla ei silti ole yksinoikeutta West Coast Bluesiin. Pohjoisnaapuri
Oregoniin on kehittynyt mainio juurimusiikin skene. Oregonin Portlandissa pitävät
tänä päivänä majaa muiden muassa Curtis Salgado, The Insomniacs, Tim "Too
Slim" Langford ja Lisa Mann. Waterfront Blues Festival on ollut mantereen
komeimpia alan tapahtumia jo 26 vuotta. Hieman etelämpänä, Eugenen
yliopistokaupungissa, sai puolestaan alkunsa Suomessakin varsin suosittu The
Robert Cray Band. Eikä sovi unohtaa Washingtonin osavaltiotakaan: Seattle
ansaitsee paikkansa bluesin ja rockin historiankirjoituksessa jo asemallaan Jimi
Hendrixin kotikaupunkina.
Vireä lahtiseutu
Nykyisin West Coast Blues elää vahvimmin San Franciscossa ja sitä ympäröivällä
San Franciscon lahden alueella (Bay Area). "Menin ihan sekaisin kalifornialaisesta
elämäntavasta. Ei ollut pienintäkään epäilystä, minne koulusta päästyäni
päädyn", kotikaupungistaan Chicagosta Bay Arealle 60-luvun alkupuoliskolla
majoittunut (ja viime vuonna ensivisiittinsä Suomeen tehnyt) laulaja-fonisti Terry
Hanck sanoo.
San Franciscon lisäksi naapuripaikkakunnilla, Berkeleyssä ja Oaklandissa, on
vireää blues-toimintaa. Bay Arean ytimestä ei tarvitse ajella pitkällekään etelään,
kun homma jatkuu San Josessa (noin 75 km San Franciscosta) ja Montereyssa
(190 km). San Franciscon alueen suurin blues-nimi tällä hetkellä on Tommy
Castro. Mainio harpisti-laulaja Mark Hummel taas kutsuu Oaklandia kodikseen.
Los Angelesissa sen sijaan on tänä päivänä melkoisen vähän elävää bluesia
tarjolla. Etsivä kuitenkin löytää esimerkiksi säännöllisesti järjestettäviä klubi-
iltoja. Rod Piazzan – yksi harvoista kalifornialaissyntyisistä West Coast Bluesin
isoista nimistä – keikkakalenterissa on usein seudun konsertteja. Losin tärkein
panos tämän päivän juurimusiikille on Delta Groove -yhtiö, joka on maailman
merkittävimpiä blues-musiikin julkaisijoita. Yhtiö majailee LA:n esikaupungissa
Van Nuysissa.
Kun mahtavat rannikkomaisemat omaavaa ykkösvaltatietä (California State Route
1) ajaa Losista tunnin verran etelään, löytää itsensä Dana Pointista. Siellä
järjestetään vuosittain alkukesästä iso Doheny Blues Festival. Dohenyssa ovat
saaneet kunnian esiintyä suomalaiset Jo' Buddy & Down Home King III (2008)
ja ruotsalaisen Trickbagin kitaristina soittanut Tomi Leino (2012). "Keikat
festivaalilla olivat todella onnistuneita. Palaute oli pelkästään positiivista. Monet
ihmettelivät, miten Pohjoismaista tulee nykyään niin kovia soittajia", Leino sanoo.
Aasinsiltoja ja sukulaisuuksia
West Coast Bluesin ymmärtäminen pelkäksi tyyliksi jättää ulkopuolelle paljon
olennaista. Se onkin paljon suurempi käsite. West Coast Bluesia on myös kaikki
se, mitä "kultaisessa osavaltiossa" on bluesin nimen alla tehty ja kaikki se, mitä
bluesiin liittyvää seuduilla on tapahtunut.
Mainitut varhaisen muuttoliikkeen hahmot olivat länsirannikon bluesin
originaattoreita. Toisaalta Kaliforniaan on muuttanut blues-artisteja, jotka ovat
harjoittaneet muita tyylejä. Englantilainen John Mayall, Kalifornian asukas yli 40
vuoden ajan, on aina uskonut vahvasti Chicago-bluesiin. Charlie Musselwhiten,
joka päätyi San Franciscoon vuonna 1967, soitanta puolestaan pohjaa vahvasti
hänen kotiosavaltionsa Mississipin sekä Chicagon ja Memphisin perinteisiin.
San Franciscoon kehittyi 60-luvulla sananmukaisesti kukkea musiikkiyhteisö.
Kaikki muistavat hapokkaan hippirokin, mutta liian usein unohtuu esimerkiksi
teksasilaisen Janis Joplinin pohjaton rakkaus bluesiin. Blues oli keskeinen
rakennuspalikka Grateful Deadin alkuvaiheessa – paljolti kiitos Jerry Garcian ja
etenkin Ron "Pigpen" McKernanin intohimon Mississipin kaksitoistatahtiseen.
Herrat Jorma Kaukonen ja Jack Casady olivat bluesia kiireestä kantapäähän,
mutta antoisampi leipäpuu löytyi rockista. Syntyi Jefferson Airplane.
Aivan hatara ei ole myöskään bluesin ja countryn välille rakennettava aasinsilta.
Nashvillen jälkeen kenties tärkein countryn pyhättö on Bakersfield, paikkakunta
noin 180 kilometriä Los Angelesista pohjoiseen. Senkin ilmiön takana on
muuttoliike. Kun poikkeukselliset myrskyt (niin sanottu Dust Bowl) tuhosi koteja
ja viljelysmaita laajoilla alueilla 30-luvulla, ihmiset pakenivat massoittain kohti
länttä.
.
|
|
|
Bakersfieldiin päätyi joukko muusikoita, joiden vaikutus synnytti erityisen
Bakersfield Soundin. Se oli eräänlainen vastaveto Nashvillen viihteellisemmälle
country-ilmaisulle. Bakersfieldin tyyliin kuului riisutumpi instrumentaatio ja
tavallistakin rujommat tarinat. Niitä esittivät suurimpina Merle Haggard (76-
vuotiaan artistin ura jatkuu edelleen) ja Buck Owens.
Buck Owens (1929–2006) on Bakersfieldin kuningas. Buck Owens' Crystal Palace
seisoo keskellä kylän keskustaa (jos sitä kehtaa sellaiseksi kutsua). Crystal
Palace on paitsi suosittu, kuutisen sataa katsojaa vetävä musiikkiareena myös
museo Hank Williams- ja Elvis-patsaineen ja muistoesineineen. Matkan varrelle
osunut konsertti – lavalla oli orkesteri nimeltä Lucky Ned Pepper – edusti
countrya mukavasti. Bändi heitti radioystävällistä kantripoppia, mutta illan
kuluessa irtosivat myös rockimmat ja bluesiinkin vivahtavat kuviot. Stetsoneihin,
vanhoihin lippiksiin ja ruutupaitoihin sonnustautuneiden ja amerikkalaista
kevytolutta kippaavien natiivien keskellä sai tuntea olevansa asian ytimessä.
Kun vielä muistellaan Owensin ja Haggardin suosittuja biisejä (Blues for Life,
Working Man Blues, Truck Driver's Blues ja niin edelleen), voi aasinsiltaa hyvällä
syyllä kutsua ihan oikeaksi, toimivaksi ja mielenkiintoiseksi sukulaisuudeksi.
Telecasterin mestari ja muita sankareita
Fenderin sähkökitarat yhdistävät musiikinlajeja aivan poikkeuksellisella tavalla.
Kuuluisimpia malleja, Telecasteria ja Stratocasteria, käytetään kaikkialla ja
kaikissa genreissä. Telecaster jyrää erityisesti countryssa – Tele toimi keskeisenä
rakennuspalikkana muun muassa Bakersfield Soundissa. Bluesissa merkittävin
nimi lienee Albert Collins, joka totteli liikanimeä "Master of Telecaster".
Strato taas on kitarasankarien luottotyökalu. Jimi Hendrix on monen stratoilijan
esikuva. Hänen kunniakseen on meneillään juhlanäyttely Fenderin tehtailla; laitos
sijaitsee kalsealla teollisuusalueella Coronassa, noin 75 kilometriä Los
Angelesista kaakkoon. Näyttely sisältää valokuvia, esiintymisvaatteita ja muuta
esineistöä. Woodstockin nimeen vannoville on iso tapaus katsella
lähietäisyydeltä kitarahihnaa, jota Jimi tarunhohtoisella festarilla käytti.
Fender-päärakennuksen aulaan on Jimi-näyttelyn rinnalle koottu Fender Legends
-vitriini, jossa olivat esillä muun muassa Buddy Guyn pilkullinen Strato, Jeff
Beckin kovia kokenut Tele sekä Stevie Ray Vaughanin Strato. Myös Kurt
Cobainin keppi oli näytillä – Nirvana-mieshän luotti harvinaisempiin malleihin,
Jaguariin ja Mustangiin.
Fender-keskuksessa on mahdollista osallistua tehdaskierrokseen. Se on
kitarafaneille must. Kitaran syntymistarinan (bassoja unohtamatta) saa seurata
kronologisesti ja yksityiskohtaisesti. Rundin voi päättää vaikka jamihuoneessa
testailemalla upouusia Fendereitä. Ja vieläpä kaikessa rauhassa. Kukaan ei tule
tivaamaan tyyliin "Eiköhän se rämpyttely nyt jo riitä". Sellainenhan on tuttua
kaikille joskus kitarakaupassa soitinta näpelöineille.
Vauhti on valttia
Kaliforniaan matkaa harkitsevan kannattaa suunnitella reissua kieli keskellä
suuta, jos kustannustasolla on merkitystä. Lentojen hinnoissa on paljon eroja
riippuen ajankohdasta, koneen vaihdoista ja tietenkin lennon kohteesta. Jos
aikoo kiertää osavaltiota vuokra-autolla – sitä voi suositella todella lämpimästi –
voi yltää dramaattisiin säästöihin, jos menopelin palauttaa samaan paikkaan,
josta on sen noutanut.
Valtatiet 101 (U.S. Route 101) ja 5 (Interstate 5) ovat nopeita tapoja siirtyä
paikasta toiseen. Jos (ja toivottavasti kun) ei ole kiire, Tyynen valtameren
rantaviivaa verkkaisesti myötäilevä ykkönen (California State Route 1) on yksi
hienoimmista teistä missään.
.
|
|
|
California dreamin'... valtatie 1. Kuva Hanna-Leena Korteniemi
|
Pidemmät matkat sujuvat mainiosti. Iso mutta ovat tiet suurkaupunkien, Los
Angelesin ja San Franciscon, ympärillä. Ne ovat katastrofaalisen ruuhkaiset.
Metropoleja keskellä yötäkin ympäröivät, matelevat ja loppumattomat
automassat on nähtävä itse uskoakseen ne tosiksi.
Mutta kun liikkeeseen päästään, on vauhti valttia ja hitaus heikkoutta. Jokaisen
on päästettävä sisäinen Fittipaldinsa irti, jos seassa mielii pärjätä. Kun liittymästä
moottoritielle ajaessa edessä tupruttaa hidas rekka ja liikenne takavasemmalta
kiitää tuhatta ja sataa jatkuvana helminauhana, tuntee olevansa pussissa kuin
poloinen suomalaisjuoksija Ruotsi-ottelun tonnivitosella.
West Coast Blues -reissumme alkoi Los Angelesin lentokentältä (ystävien kesken
LAX). Losin, Coronan ja Bakersfieldin jälkeen tie vei viitostietä myöden Bay
Arealle viikonlopun viettoon. Reitti takaisin eteläiseen Kaliforniaan taittui San
Josen kautta, 101-tietä ja osin mahtavaa ykköstietä käyttäen. Vuokra-auto
palautui LAX:in autovuokraamoon kahdeksan päivää ja 1 206 mailia (1 940 km)
varttuneempana. Tiesi sitä taas ajaneensa ja tehneensä työtä rakkaan
musiikkiaiheen eteen.
PASI TUOMINEN
Kuvagalleria
West Coast Blues -sarjan toisessa osassa matkataan San Franciscoon ja
kolmannessa Los Angelesiin.
Blues-Finland.com teki matkan Kaliforniaan huhtikuussa 2013. Opetus- ja
kulttuuriministeriö tuki matkaa. Vastaava matka tehtiin vuonna 2012 Teksasiin ja 2011
Mississipiin.
.
|
|
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2013
.
|
|
