Blues-Finland.com - Chicago Blues Festival 2009

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

Lil' Ed Williams

17.6.2009 Kuvagalleria
Chicagon soiva museo
Tuulisen kaupungin Grant Park täyttyi bluesista kolmeksi päiväksi. Valtava
ilmaistapahtuma Chicago Blues Festival oli järjestyksessään 26:s. Vauhdissa
oli lukuisia alan staroja, mutta omaperäisyys oli vähissä.

Tuulisen kaupungin mammutti, Chicago Blues Festival, järjestettiin 26:nnen
kerran 12. - 14. kesäkuuta. Viranomaisten ennakkoarvion mukaan Grant Park
-puistoon vääntäytyi 640.000 katsojaa kolmen festivaalipäivän aikana. Sateisena
käynnistynyt lauantai saattoi tehdä pienen loven kävijämäärään, mutta hyvän
säätilan aikana tapahtuma-alue oli täyteen kansoitettu.

Tapahtuman järjestää Chicagon kaupunki sponsorien tukemana. Chicago sulkee
suuren alueen keskustastaan liikenteeltä kolmen päivän ajaksi: vaikutelma olisi
jokseenkin sama, jos Helsingin keskustasta suljettaisiin kilometrin pätkä
Mannerheimintietä ja muutama poikkikatu kaupan päälle. Kaikki Chicago Blues
Festivalin tapahtumat ovat katsojille pääsymaksuttomia.

Lavoja oli kaupungin näyttävien pilvenpiirtäjien katveeseen kasattu viisi
kappaletta. Suurin niistä, Petrillo Music Shell, on iso areena vaikka Porin
Kirjurinluoto Arenan tapaan. Sen lisäksi alueella olivat laajan nurmikentän laitaan
pystytetty Front Porch ja kitaravalmistajan sponsoroima Gibson Guitar
Crossroads sekä pienemmät telttakyhäelmät Mississippi Juke Joint ja Zone
Perfect Route 66 Roadhouse. Kaikilla lavoilla soitti joka päivä 2 - 5 eri esiintyjää.

Muddyn perhettä ja vanhoja kamuja

Front Porch -stagella kenties eniten huomiota sai perjantai-iltapäivän Muddy
Waters -aiheinen konsertti. Lavalla olivat Muddyn pojat, kitaristi-laulaja Big Bill
Morganfield ja laulaja Mud Morganfield. Primaarijäsenistöä edustivat Watersin
bändissä soittaneet Willie "Big Eyes" Smith ja Joe Willie "Pinetop" Perkins.

Mud Morganfield on perinyt kosolti isänsä ääntä ja ulkonäköä. Omaa ja
persoonallista panosta sen sijaan ei ole juurikaan havaittavissa. Big Bill taas on
enemmän oma itsensä. Hän on artistina kuuluisaa "ihan kiva" -osastoa.

Mud osoitti perintönsä velvoittamaa rehvakkuutta kiipeämällä alas lavalta kesken
kappaleen. Hän päätyi eturiviin tulkitsemaan kappaletta aivan onnekkaan
naishenkilön iholle. Sävelten kohde oli otettu, vaikkakin tärkeämpää hänelle
näytti olevan ainutkertaisen kohtaamisen taltioiminen digikameralla.

Muddy Waters -bändin jäsenistä selvästi kovemmassa kunnossa on Big Eyes
Smith. Rumpalina aiemmin loistanut Smith on löytänyt itsensä uudelleen,
huuliharpistina. Hän hoiti hommansa tyylikkäästi ja mielenkiintoisesti ilman turhia
tähden elkeitä.

Pinetop Perkinsissä ei puolestaan ole paljoa ääntä tai pianistin loistokkuutta
jäljellä. Ysikymppisen suurmiehen ei enää tarvitsisi vaivautua ihmisten
pällisteltäväksi museoesineeksi.

Hole in the soul?

Ilmeikkäimmästä setistä Front Porchilla vastasi ehdottomasti Lil' Ed & The Blues
Imperials. Heidän kappaleissaan ei ole sinänsä mitään mullistavaa, mutta
idearikasta soittamista kuuntelee enemmän kuin mielellään. Kaiken kruunaavat
värikkäisiin vaatteisiin ja fetsiin pukeutuvan Ed Williamsin villi-ihmisen elkeet.

Muun muassa kappaleellaan "Pride and Joy" (ei se kuuluisa Vaughan-biisi)
loistanut Lil' Ed muisteli monen muun tavoin äskettäin kuollutta Koko Tayloria.
"Olen varma, että hän kuulee meitä ja hymyilee pilven reunalta suuntaamme", Ed
tunnelmoi.

Charlie Musselwhite on leppoisa ja mukava mies, mutta lavalle asenne ei oikein
istu. Edellinen levy "Delta Hardware" on erinomainen. Siksi Musselwhiten ja
hänen yhtyeensä säyseä, jammailuhenkinen esitys Chicago Blues Festivalilla
olikin hienoinen pettymys. "Blues Overtook Me" sentään oli tiivistunnelmainen
hetki ja sai yleisön otteeseensa.

Vernon Harrington oli yksi Front Porchin monista klassikonveivaajista, mutta
miehellä oli naseva anekdootti: "If you don't like the blues, you've got a hole in
your soul - Jos et pidä bluesista, sielussasi on aukko!"

Suomen-kävijöitä

Gibson Guitar Crossroads -lavan ehdottomiin onnistujiin kuului Lurrie Bell
yhtyeineen. Kokoonpano joutui stagelle viikonlopun epäkiitollisimmassa
tilanteessa, kun lauantai alkoi sateisena ja yleisöä oli todella niukasti paikalla.
"Meillä on pieni mutta mahtava yleisö, ja minä tiedän kaiken pienestä ja
mahtavasta", varreltaan vähäinen harpisti Matthew Skoller lohkaisi.

Lurrie joukkoinen soitti paljon kappaleita viimeisimmältä, onnistuneelta
cover-albumilta "Let's Talk About Love". Varsinkin Willie Dixon -klassikko
"Chicago Is Loaded with the Blues" tiesi aikansa ja paikkansa. Parin kappaleen
ajaksi bändiin liittyi harpistiksi James Bell, harppulegenda Carey Bellin poikia
hänkin. Lisäksi yhtyeessä loistivat Grammy-voittajarumpali Willie "The Touch"
Hayes ja kosketinsoittaja Daryl Coutts.

Viihdepuolesta Gibson-lavalla vastasi Sherman Moody Thomas. Mies kuulutettiin
lavalle vaatimattomalla arvonimellä "The King of Chicago Blues". Thomas asteli
lavalle kirkuvan punaisessa kuninkaan viitassa, kruunussa ja yliampuvissa
sormuksissa. Auktoriteetti kuitenkin karisi nopeasti köykäisen musiikillisen annin
ja helppoheikkimäisen lavatouhuilun myötä.

Travis "Moonchild" Haddix, suomalaisillekin tuttu kitaristi-laulaja, nähtiin tällä
kertaa ison bändin kanssa. Puhallinsektio toi hänen muuten tasaisehkoon
ilmaisuunsa väriä. Moonchildin bändissä soittanut nuori kitaristijannu näytti
olevan kovasti naisyleisön mieleen.

Sam Lay nyt dobrossa

Festivaalialueen eteläpäässä sijainnut Mississippi Juke Joint tarjosi muutamia
bluesin veteraaneja. Honeyboy Edwards, 93, soitti Devil in a Woodpile -yhtyeen
kanssa. Robert Johnsonin aikalainen näytti, etteivät ikävuodet estä
täysipainoista esiintymistä. Honeyboy likipitäen talutettiin lavalle, mutta laulu ja
kitaran soitto olivat aina vain mielenkiintoista kuultavaa. Myös taustabändi soitti
mainiosti pesulautoineen kaikkineen.

Trudy Lynn

Upea Sam Lay on tutuin rumpujen takaa. Elävän patterilegendan ansiolistasta
löytyvät jäsenyydet timantinkovista bändeistä Muddy Watersin ja Howlin' Wolfin
joukoista lähtien. Tämänkesäisillä Chicagon-kinkereillä hänet nähtiin kuitenkin
dobron taitajana. Samin kanssa sai viettää mukavan tuokion standardien kuten
"Rock Me" ja "Boogie Chillen" säestyksellä.

Juke Joint -lavalla herättivät positiivista huomiota myös akustisen bluesin
nouseva tähti Eden Brent, pian Imatralle tuleva John Primer ja vanha kunnon
rekkamies Big Jack Johnson. Jamit päättivät lavan ohjelman kaikkina
festivaalipäivinä.

Pienimuotoista bluesia ohimennen

Zone Perfect Route 66 Roadhouse -lavan sijainti oli keskeinen, mutta se tahtoi
jäädä hieman ohikulkupaikan rooliin. Sen edustalla oli yleisötilaa kovin niukalti ja
kauemmas äänentoisto ei jaksanut kantaa.

Joitakin mielenkiintoisia akustisen soolobluesin harjoittajia paikalla kuitenkin
viivähti. Yksi heistä oli Samuel James Mainen osavaltion Portlandista. "Minua
kiinnostavat eniten Delta- ja Piedmont-tyylinen blues", Samuel kertoi. "Toisaalta
olen viehtynyt tarinoihin. Sellainen on muun muassa Son Housen 'Death Letter',
jota pidän kaikkien aikojen blues-kappaleena."

James oli yksi festivaalin harvoista rohkeasti erilaisista esiintyjistä. Komeaan
hattuun ja liivipukuun sonnustautunut muusikko (vaatetus väheni vähä vähältä
koleana alkaneen lauantaisen ilman lämmetessä) soitti antaumuksellisesti, jalkaa
polkien ja turhista krumeluureista välittämättä.

Bettye LaVette loisti

Chicago Blues Festivalin päälava on Petrillo Music Shell. Lavalla oli joka päivä
iltapäivästä tai alkuillasta lähtien kahdesta neljään ohjelmanumeroa.

Varsinainen pankinräjäyttäjä oli yli 40 vuotta sitten Michiganista Chicagoon
saapunut loistelias laulaja Bettye LaVette. Hän omisti koko esiintymisensä Koko
Taylorille. Myös Trudy Lynnin voimakas soul ja rhythm & blues olivat komeaa
kuultavaa.

Eddie C. Campbellin 70-vuotispäivää juhlittiin usean artistin voimin
perjantai-iltana. Delmark Records julkaisi sopivasti myös hänen uuden levynsä
"Tear This World Up". Muita huomionarvoisia esiintyjiä Petrillon areenalla olivat
blues/gospel-laulaja Shirley Johnson, Big Jack Johnson & The Oilers sekä funkin
ja soulin taitajat Sharon Jones & The Dap-Kings.

Omaperäisyyttä ja nuorta voimaa tilaukseen

Chicago Blues Festivalin suuruudella on tietenkin kääntöpuolensa. Yksittäinen
festivaalivieras ei ehdi keskittyä kuin murto-osaan esiintyjistä. Lisäksi
kohtuullisesti musiikin kuullakseen on pyrittävä melko lähelle lavaa, mikä on
yleisömassan joukossa ajoittain toivoton tehtävä.

Ei jää epäselväksi, että blues on Chicagon kaupungille suuri ylpeyden aihe. Sen
ei kuitenkaan tarvitsisi tarkoittaa sitä, etteikö esiintymään voisi kutsua
kansainvälisiä artisteja ja yhtyeitä. Myös omaperäistä ja vaihtoehtoista ilmaisua
kaivataan. Häiritsevän suuri osa lavalla käyneistä oli pitkästyttäviä ja
mielikuvituksettomia "Got My Mojo Workin'" ja "Stormy Monday" -veivaajia.

Festivaali alkoi perjantaina puolilta päivin Blues in the Schools -projektin
esiintymisellä. Nuoria kykyjä oli silti äänessä kolmen päivän aikana aivan liian
vähän.

Kaupunkimaisen bluesin syntypaikka ja sen perinteinen festivaali on joka
tapauksessa musiikin ystävälle melkoinen jättipotti. Esiintyjämäärä on valtava
kuten myös tapahtuman julkisuusarvo: festivaali ja ikävän sopivasti sattunut
Koko Taylorin kuolema olivat Chicagossa huomattavia aiheita muun muassa tv:n
pääuutislähetyksissä. Julkisuusarvo antaa myös Chicagon moninaisille klubeille ja
muille alan toimijoille mahdollisuuden houkutella festarivieraita oheistapahtumiin.

Suomalaisenkin on helppo löytää tiensä Chicago Blues Festivalille. Ajoissa lennot
ja majoituksen varatessaan voi päästä yllättävän kohtuulliseen matkabudjettiin.
Jos majoituksen saa järjestettyä jostain lukuisista festivaalialueen lähellä
olevista hotelleista, on kulkeminen vaivatonta; osa kuuluisista klubeistakin on
kävelymatkan päässä. Takseilla kulkeminen on Yhdysvalloissa arkipäivää, eivätkä
niiden hinnat ole lähimainkaan Suomen tasolla.

Hieman tottumattomammalle reissaajalle Chicago saattaa tuntua kaukaiselta
kohteelta. Ei tarvita kuin rahtunen päättäväisyyttä. Perille päästyään
todennäköisesti kysyy itseltään: Miksi en ole tullut tänne aikaisemmin?

PASI TUOMINEN
Chicago

Kuvagalleria

Linkit: Chicago Blues Festival, Chicagon kaupunki

LISÄÄ CHICAGON-TUNNELMIA
Bettye LaVette -konserttiarvio
Oheistapahtumat: Legends, Jazz Record Mart, Blues Heaven
.