Blues-Finland.com - Jari Rättyä & Käärmekeitto - Kuljet heidän keskellään

Jäljet johtavat Deltalle

"Robert Johnsonit ja sen sellaiset" olivat Jari Rättyän varhaisimpia
esikuvia. Mutta se on vain yksi juttu, jonka Marko Aho rutisti Rättyästä
ulos...

Marko Aho, Blues-Finland.com: Kerro hieman tästä tänään julkaistavasta
levystä.

Jari Rättyä: Aiemmista levyistäni poiketen mukana on nyt bändi. Majasen
Mikko soittaa bouzoukia ja mandoliinia ja on myös äänittänyt levyn. Vaikka
bändilevy hieman kuviota muuttaakin, niin kyllä mä näen tämän selkeänä
jatkumona. Tää on niin samaa juttua kuin ”Luopion veisu” ja ”
Käärmekeitto”. Parin soolon jälkeen oli kivaa tehdä bändilevy. Oli oikeita
eläviä soittajia studiossa, eikä tarvinnut vain itsensä kanssa soitella.

MA: Yllätyin sun suomenkielisten tekstien erinomaisuudesta, kun Daddy
Giljoteenin hajoamisen jälkeen kuulin ”Luopion veisun”. Sujuiko kielen
vaihto tosiaan noin vaivattomasti?

JR: Toi kielikysymys on vähän hämäävä. Se mistä mulla on pitkäsoittojen
julkaisu alkanut voi harhauttaa. Pienen ikäni mä oon kirjoittanut
suomeksi. Se homma tuli vaan vuosituhannen vaihteessa finaalin. Mulla
oli semmonen kadonnut levy, joka ei koskaan ilmestynyt. Siitä
turhautumisesta sai alkunsa Daddy Giljoteen. Enkä mä oikeastaan ollut
ennen sitä englanniksi piisejä tehnytkään.

MA: Kahdella edeltävällä levyllä soitit kaiken itse. Joissakin lauluissa on
runsaitakin instrumentaatioita. Miten ne kasattiin? Lähditkö sä
rakentamaan piisiä dobron päälle vai kuinka?

JR: Hyvin pitkälti mentiin dobro edellä. Usein se ensimmäinen dobroraita
myös jäi lopulliseen versioon. ”Käärmekeitolla” on jopa yksi piisi, jossa
alkuperäinen pohjadobro soittaa soolon. ”Älä pura laukkua, Henri” on
kappale, johon mä soitin ihan ensin soolon ja rakensin sen päälle
rummut ja kaiken muun. Yllättävää on, että se pysy noinkin hyvin läjässä
ja vielä jollain tasolla toimiikin. Yksin tekemisessä oli paljon
mielenkiintoista, mutta välillä jotkut jutut meinas mennä vähän vaikeiksi.

MA: Mistä alkujaan tuli idea tehdä levyt yksin?

JR: Kyllä mä luulen, että siinä oli pohjalla sosiaalinen sulkeutuminen. Se
meni silleen limittäin, että Daddy Giljoteenin loppuaikoina mä aloin tehdä
suomenkielisiä piisejä. Dobrokin oli just silloin ostettu ja sitä tuli paljon
soitettua. Siinä tilanteessa olisi tuntunut hankalalta lähteä kyselemään,
että ”onksulla bouzouki?” ja ”tuutko soittamaan sitä mun bändiin?”. Mun
mielestä oli parempi ensin itse kokeilla, että miltä nämä piisit kuulostavat
ja miltä ne voisivat kuulostaa. Sen jälkeen oli paljon helpompaa lähteä
ehtimään Käärmekeittoon ihmisiä. Oli kuitenkin pari levyä heittää malliksi,
että tähän tyyliin.

MA: Helpostikos tämän kokoonpano sitten löytyi?

JR: Mikko oli luonteva valinta, kun sehän äänitti jo Daddy Giljoteenin
toisen levyn. Sen jälkeen tehtiin myös noi kaksi mun soololevyä
kimpassa. Onneksi sain hänet puhuttua tämmöiseen haasteeseen, että
ensin opettelee soittamaan bouzoukia ja tulee sitten bändiin. Mikko
ehdotti jotain rumpalia, jolta kysyttiin hyvää kontrabasistia. Se suositteli
Aria. Tosin ei Arikaan ollut kontraa juuri aiemmin soittanut. Se kuitenkin
alkoi reenata. Loppujen lopuksi kävi myös niin, että rumpaliksi tuli Arin
myötä Jalmari. Ne on soittaneet jo vuosia kimpassa, muun muassa
paljon reggaeta. Siitä tuleekin heidän lempinimensä "Herttoniemen Sly &
Robbie".

MA: Laulujen tekstit ja tarinat nousevat sun tuotannossa hyvin tärkeään
asemaan. Pystytkö nimeämään joitain vaikuttajia ja esikuvia?

JR: Dave Lindholmista mä oon tykännyt aina tosi paljon sekä kitaristina
että lauluntekijänä. Se on tietty enemmän runoilija kuin tarinankertoja.
Tarinankertojista AP Sarjanto on hyvä. Mä tosin tunnen siltä vain yhden
levyn, mutta se on tosi hyvä. Viime vuosina on jäänyt aika vähiin toi
suomalaisten diggailu, 80-luvulla mä pidin paljon täkäläisistä
englanninkielisistä bändeistä, Ballsista, Melrosesta ja Smackista ja
näistä.

MA: Sun piisit ei musiikillisesti päästä aina kuulijaa, eikä etenkään
soittajaa, helpolla. Minkälaisia nimiä löytyy musiikillisten vaikutteiden
listalta?

JR: Varhaisimmat ja tärkeimmät vaikutteet menee jonnekin Delta Blues -
osastolle; Robert Johnsonit ja sen sellaiset. Jossain vaiheessa alkoi
sitten kiinnostus maailmanmusiikkiin kasvaa siinä ohessa. Mä oon
kuunnellut esimerkiksi balilaista musaa paljon. On mielenkiintoista
huomata, miten selkeitä yhtymäkohtia sieltä löytyy jenkkibluesiin. Mun
musiikinkuuntelu vaihtelee kausittain. Olisi hankala alkaa mitään
nimilistoja luetella, koska aina kuitenkin joku unohtuisi. Mutta sanotaan
vaikka Elliott Smith. Se on aina välillä ollut tosi tärkee. Sen musiikissa on
myös se akustisuus. Mitään bluesiahan se ei ole, vaan ennemminkin
sellainen popnero, Beatles-pohjaista juttua. Loistava. Mielestäni myös
rootsimpaan perusmusaan voi välillä heittää progressiivisuutta sekaan.
Aina silloin tällöin onkin tullut sellaisia vähän pitempiä tarinoita tehtyä. Ne
on jänniä. Uudellakin levyllä on yks sellanen vähän pitempi ja
polveilevampi piisi.

MA: Esimerkiksi ”Luopion veisulta” löytyvä ”Pirun veisu” lienee hyvä
esimerkki tuosta progressiivisuudesta. Sitä ei pitkine kitarasooloineen voi
pitää ainakaan radiosoittohakuisena raitana.

JR: Kyllä mä senkin oon kuitenkin radiosta kuullut. Mikael Wiik soitti sen
jossain myöhäisillan ohjelmassaan. Nythän me ollaan saatu ihan
mukavastikin radiosoittoo. Kerrankin tehtiin fiksu liike ja julkaistiin single,
kun tuli mieleen, että tämä ”Schlager (Ulriikasta)” voisi olla semmonen
ottava raita. Paperimedia sen sijaan ei ole missään vaiheessa tarttunut
mun tekemisiini juuri lainkaan. Mä oon tosin jo aikoja sitten luovuttanut
sen suhteen, että mitään isompia tavoitteita olisi kaupallisesti. Ajattelen,
että tää juttu on enemmänkin se, että on piisejä joista itse tykkää ja jotka
tahtoo levyttää. Sitten tavalla tai toisella koettaa järjestää puitteet, että sen
pystyisi tekemään. Ennen pitkää siinä myös onnistuu. Sitten kertyy taas
lisää piisejä ja voi alkaa uudelleen miettiä, että miten sais seuraavan
levyn tehtyä. Tyydytys ja onnistumisen ilo tulee siitä, että tekee omasta
mielestään homman hyvin. Siitä se riemu pitää repiä. Jos tää olis jostain
ulkopuolisesta tunnustuksesta kiinni, niin olisinhan mä lopetttanut jo
kakskyt vuotta sitten.
.

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

5.6.2013

Jari Rättyä & Käärmekeitto-

Käärmekeittoa ja vegemokkapaloja
Jari Rättyä julkaisi kolmannen suomenkielisen pitkäsoittonsa ”Kuljet heidän
keskellään” huhtikuussa. Kahdella aiemmalla levyllään Rättyä on soittanut
kaikki instrumentit itse, mutta nykyään hänellä on bändikin. Sen nimi on
Käärmekeitto.

Ensi kerran törmäsin Jari Rättyään "action blues" -orkesteri Daddy Giljoteenin
tiimoilta. Tuolloin hän esiintyi nimellä Taylor. Olin ilmeisesti myöhäisherännäinen.
Samaan aikaan, kun hitaana hämäläisenä aloin innostua bändistä ja suorittaa
tarkempaa tutustumista, sen uutisoitiin jo hajonneen.

Tämän jälkeen pääsinkin kärryille nopeammin. Ei mennyt kauaakaan, kun sain
käsiini Rättyän suomenkielisen soolodebyytin ”Luopion veisu”. Innostuin levystä
melkoisesti. Soitannollisesti sillä liikuttiin jossain maailmanmusiikillisin sävyin
maustetun, vahvasti blueshenkisen, akustisen folkin maailmassa. Juurevan ja
kekseliään musisoinnin ohella iso ilon aihe olivat tekstit. Oli mukava kuulla
pitkästä aikaa omaperäistä, kuitenkin helposti omaksuttavaa ja toimivaa lyriikkaa.

Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt ”Käärmekeitto” oli ilmaisultaan astetta
jytäkämpää menoa ja kieli siitä, että Rättyä saattaa olla luisumassa kohti
bändimäisempää näkemystä. Tästä syystä en ollut vähääkään yllättynyt
kuullessani, että hän on koonnut taustalleen bändin. Uuden levyn myötä
täydentynyt levykolmikko muodostaakin selkeän kehityksellisen kaaren.

Täpötäysi teatteri

”Kuljet heidän keskellään” -levyn julkaisua juhlistettiin intiimillä keikalla
helsinkiläisessä Teatteri Ilmi Ö:ssä. Matala profiili on leimannut Rättyän
julkaisutoimintaa kautta linjan. Hänen soolodebyyttinsä päätyi käsiini lähinnä
onnellisen sattuman kautta. Kakkoslevyn ilmestymistä osasin jo odottaa, mutta
silti se meni ohi kuin varkain. Huomasin vasta pari kuukautta myöhemmin, että
levy on ilmestynyt. Onneksi kolmas kerta toden sanoi, ja satuin osumaan paikalle
näihin julkkareihin.

Ilmi Ö on pieni teatteri, jonka toiminnassa Rättyä on ollut mukana jo reilut
kymmenen vuotta. Hän on toiminut siellä niin näyttelijänä kuin käsikirjoittajana.
Pääsymaksuttomassa tilaisuudessa oli läsnä mukava itsetekemisen meininki.
Vieraiden iloksi aulassa oli puhvetti, jossa myytiin kahvin oheen todella makoisia
vegemokkapaloja. Piti oikein ostaa santsikierroskin.

Keikan avauksena kuultiin Rättyän soolona esittämä ”Impivaaran henget”.
Elämänmakuinen kertomus suomalaisesta sisusta ja jääräpäisyydestä on
käsittääkseni kotoisin jostain hänen näytelmästään; aivan samahan se tosin on,
vaikka laulu olisi alkujaan kirjoitettu puistojumpan tai pilkkikisojen musiikiksi, jos
se noin hyvin toimii.

Muu bändi liittyi Rättyän seuraan avausrallin jälkeen. Heti kävi selväksi, että
Käärmekeiton soitto soi letkeän notkeasti, mutta rokkiakaan ei kaihdeta.
Liveoloissa meno äityi helposti levyä ärhäkämmäksi. Rättyän dobroon polkaistiin
tämän tästä päälle säröisemmät rokkisoundit.

Käärmekeiton kokoonpano ei noudattele aivan perinteisempiä rokkibändin
ääriviivoja. Ari Keinäsen kontrabasso ja Jalmari Auvisen rummut muodostavat
monin paikoin reggaemaisesti svengaavan kudoksen, jolla on eväitä suuriinkin
nyanssivaihteluihin. Sen päälle Rättyän ja Mikko Majasen soittamat dobro,
bouzouki ja mandoliini rakentavat omat osuutensa. Erityisesti dobro ja bouzouki
soundaavat hyviltä keskenään, eivätkä todellakaan ole mikään tavanomaisin
parivaljakko edes folkmusiikin, saati bluesin tai rockin maailmassa.

Varsinaisessa setissä Rättyä ja Käärmekeitto soittivat uuden levyn kokonaan
läpi. Monipolvisen nimipiisin eli ”Solun kehtolaulun” vääntäminen livemuottiin oli
kuulemma tuottanut melkoisesti päänvaivaa, mutta siitäkin kuultiin varsin mainio
versio.

Kymmenen piisiä myöhemmin innokkaasti aplodeerannut yleisö palkittiin vielä
encorella, jossa kuultiin edellisen levyn ja nykyisen bändin nimikkokappale
”Käärmekeitto” sekä samalta levyltä löytyvä ”Kainuun apina”. Erityisen mukavaa
oli huomata, että ensin mainitun laulun runsas ja teatraalinen hulluuskin saatiin
neljän miehen voimin hyvin livenä toteutettua.
.

Levyjulkkarit olivat kaiken kaikkiaan
hyväfiiliksinen tilaisuus. Bändin musisointia
pääsi seuraamaan aitiopaikalta ja
lähietäisyydeltä. Eksoottisin sävyin
maustettu folk/blues -keitos luiskahti
moneen otteeseen sähäkästi rokkaavaksi
slidebluesiksi, mutta siitä huolimatta
volyymitaso pysyi aisoissa. Voisinkin kuvitella
Käärmekeiton olevan yhtä lailla kotonaan
niin blues-, kansanmusiikki-, kuin
rokkihipoissakin.

Vaihtoehtoista tarinointia

”Kuljet heidän keskellään” jatkaa Rättyän
edellisiltä levyiltä tuttua linjaa. Taustabändin
myötä komppimaailmaan on tullut lisää
notkeutta ja selkeyttä. Rytmikaksikon
reggaetausta kuuluu monin paikoin läpi. Se
tuo uutta svengiä meininkiin. Muilta osin
kaikki on ennallaan. Vahvasti bluessävyistä
folkia, jossa termi folk ei tarkoita pelkästään
amerikkalaista kansanmusiikkia.

Tekstipuoli on sen verran vahvaa, että
sekalaisista vaikutteista huolimatta

Jari Rättyän ja Käärmekeiton
julkkareissa oli läsnä mukava
itsetekemisen meininki.

lopullinen tuote kuulostaa hyvin suomalaiselta. Toisaalta taitavathan pitsa ja
kebabkin olla nykyään suomalaisia perinneruokia. Miksei siis musiikki kestäisi
maustamista myös?

Nykypäivänä useimmat radiossa soivat rallit ovat teksteiltään tyhjänpäiväistä
vanhojen ideoiden ja kliseiden toistoa. Lauluaiheiden ja näkökulmien vähyys
suorastaan hyppää korville saman tien, kun radion vääntää auki. Tulevat
mieleen, että vanhat, moneen kertaan hyviksi havaitut poppi- ja iskelmävärssyt
olisi laitettu tehosekoittimeen, höräytetty se kansi auki käyntiin ja syntyneistä
roiskeista tehty uusiolyriikkaa. Tässä valossa onkin hienoa kuunnella Rättyän
kaltaista tekijää, jonka teksteissä oikeasti on kuunneltavaakin. Hän onnistuu
lauluissaan kertomaan kokonaisia tarinoita, joiden aiheet eivät ole kaikkein
käytetyimpiä.

Monin paikoin Rättyä hahmottelee teksteihinsä vain tärkeimmät ääriviivat ja
jokusia harvoja yksityiskohtia. Tarpeettomaan kuvailun tai selittelyn tielle hän ei
lähde, vaan kerronta pidetään näennäisen simppelinä ja helposti
omaksuttavana. Puuttuvat palaset saa muodostaa kuulijan oma mielikuvitus,
mikäli hänellä sellainen käytössään on.

Monet näistä lauluista toimivat kahdella tasolla. Vaikka teksteihin ei
keskittyisikään, perustarinasta saa kyllä kiinni ja piisi toimii sellaisenaan.
Tarinoihin tarjoillaan kuitenkin myös sivujuonteita. Ne löytää, jos sanoja
kuuntelee yhtään tarkemmin. Hyväksi esimerkiksi kelpaa singlejulkaisu,
mukavasti radiosoittoakin saanut "Schlager (Ulriikasta)". Päällisin puolin vain
nuoruusaikaisen ihastuksen perään kaihoava laulu pitää sisällään paljon
muutakin kuin kadotettua teinilempeä.

Jo nimellään silmille hyppäävä ”Kaikkien juomalaulujen äpärä” kertoo
baarikärpästen ja ”juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin” -rallatusten
kääntöpuolen. Keppanabaarien karumman totuuden esittelevä ralli ei kuitenkaan
ryhdy paasaamaan tai saarnaamaan. Sen sijaan laulaja itsekin on samassa
kuppilassa, jos ei nyt muuten niin keikalla.

Monista lauluista heijastuu myös kriittinen suhtautuminen aikaamme leimaavaan
markkinatalousvetoiseen maailmanmenoon. ”Kallen vapauslaulu” kertoo
kahdeksan surmanluotia -henkisen tarinan kodistaan häädettävästä
veteraanista. ”Tiibet tuli vastaan” esittelee oravanpyörästä hypänneen
menestyjän. Ehkä selkeimmin kantaa ottaa ”Dyykkauslaulu”, mutta sekään ei
paasaa, vaan tyytyy esittelemään vaihtoehdon ruoan järjettömälle tuhlaamiselle.

Käärmekeitto toimii varsin hyvin niin levynä kuin livenä. Suosittelen tsekkaamaan
jos kohdalle osuu ja näkemään hieman vaivaa, jotta osuisi kohdalle.

MARKO AHO

Jari Rättyä & Käärmekeitto: Kuljet heidän keskellään. Puuma Records, 2013

Jari Rättyä (laulu, dobro, piano, harmonikka, mandoliini, bouzouki, balalaikka,
sähköbasso, guitarron, kazoo, huuliharppu, lyömäsoittimet), Mikko Majanen
(bouzouki, mandoliini, sähköbasso), Ari Keinänen (kontrabasso), Jalmari Auvinen
(rummut, congat, darbuka)

Linkit: Jari Rättyä, Teatteri Ilmi Ö

.

Jaa juttu profiilissasi: |