8.10.2015 Matkamusat eli kesänovelli levyarvioilla höystettynä, osa 3/3 Teksti: Marko Aho
Osa 1 Osa 2
Imuri huutaa hetken aikaa kimakasti ylikierroksilla ja pössäyttää sitten savut pihalle. Tulee aivan hiljaista. Kummitustakaan ei enää naurata. Se on ihme, sillä arvelen näyttäväni koomiselta. Seison savuavan pölynimurin vierellä uhmakkaasti lihanuija kädessä. Vieno savupilvi kohoaa edelleen Nilfiskin perästä, joten katson parhaaksi siirtää sen pihalle. Letkusta roikottaen dippaan imurin laiturilta lampeen ja jätän rantakiville kuivahtamaan.
|
|
Sisään palatessani huomaan, että salissa on aivan tolkuttoman paha haju. Availen ikkunoita ja pohdiskelen äsken kokemaani. Kummituksiin en edelleenkään usko, mutta enpä toisaalta itsekään äsken nauranut. On myönnettävä, että välillä asioita tapahtuu, vaikka niihin ei uskoisikaan. Nuoruudestakin muistan miten kevätjää petti allani, vaikken uskonutkaan varoituksiin sen heikkoudesta. Joku tässä silti mättää. Päätän valtiomiesmäisesti nukkua yön yli ja pohtia huomenna asiaa uudemman kerran.
Aamulla keittelen kahvit ja pohdiskelen omituista tilannettani. Voisiko kyseessä olla Karl Johanin juoni? Jos hän haluaa saattaa minut naurunalaiseksi, tai kostaa minulle jotain. En kuitenkaan keksi mitään syytä, miksi hän kantaisi minulle kaunaa. Minun kai pitäisi hänelle olla kateellinen, jos joku kateellinen olisi. ”Kalle Juhani” on aina kuulunut niihin parempiin piireihin ja kuunnellutkin parempaa folkia. Lähden käppäilemään kohti kännykkäverkon merkkinä toimivaa maitolaituria ja pohdiskelen, miten voisin kertoa tuoreimmat kuulumiset vaikuttamatta aivan totaaliselta tomppelilta.
Kello on vasta puoli kymmenen, ja onnistun herättämään toimeksiantajani. Ilmoitan hänelle, että muuten kaikki ok, mutta talossa tosiaan kummittelee. Karl Johanin puheeseen tulee korostetun nasaali sävy, kuten aina, kun hän kimpaantuu. Hän känättää minulle ”Mitä sä oikein pelleilet siellä? Oletko sä tähän aikaan päivästä ihan tuubassa?” En ehdi edes vastata mitään, kun oivallan mistä on kyse. Painan puhelun poikki, jätän Karl Johanin hihkumaan omaan luuriinsa ja lähden kiirehtimään takaisin kartanolle.
Perille päästyäni rymistelen juoksujalkaa yläkertaan ja suoraan Toivo Von Kullbergin muistotavaroiden kamariin. Tungen käteni nurkassa töröttävän tuuban sisälle ja aivan totta! Sieltä löytyy herätyskello, jonka paketti lojui viereisen huoneen joulupaperikasassa. Television animaatiosarjassa mielipuolisesti nauravan klovnin äänellä herättävä kello lienee pudonnut tuuban sisälle Santerin leikkiessä edellisen kerran isoäitinsä kotona. Hetken aikaa kellon digitaalinäyttöä näpräämällä näen, että se on herättänyt joka yö kaksikymmentä yli kolme – makoisimpaan uniaikaan siis. Tuuba nojaa sopivasti raollaan olevaan lämmityskanavaan, joten sitä pitkin nauru on raikunut ympäri kartanoa.
Oivallan saaneeni viimeisenkin hommani hoidettua – olenhan siivonnut elintarvikkeitakin kiitettävässä määrin kaapista pois, joten nyt voin vaihtaa vapaalle. Käppäilen herätyskelloa käsissäni pyöritellen alakertaan ja laitan hieman kipakampaa menomusaa soittimeen.
Reikäpäistä rokkia
Kuopiolainen Hole In The Head oli nimenä tuttu jo paljon ennen kuin kuulin ensimmäistäkään säveltä heiltä. Savon suunnalta korviini kantautui kehuja bändin hyvästä meiningistä. Levyn perusteella huomaan, että kehut eivät ole kummunneet tyhjästä.
Hole In The Headin johtohahmot ovat kitaristi-laulaja Sasse Savolainen sekä huuliharpun, saksofonin, kitaran ja taustalaulun hoitava Brother Andy Liukko. Komppiryhmä näyttää matkan varrella vaihtuneen jokuseenkin otteeseen ja viimeksi tämän levyn teon jälkeen.
|
|
Ensimmäisenä huomion kiinnittää pontevan irtonainen soitto. Levyltä kuulee, että studiossa ei ole jäpitetty takamus penkissä musisoiden, vaan siellä(kin) on annettu mennä. Aivan liian harvoin näin hyvä meininki levylle tallentuu. Seuraavana vahvuutena nousee esiin bändin, eli Sassen, omat piisit. Ne ovat oivallista kamaa kautta levyn. Vaikutteita on ammennettu pitkälti rockabillyn maailmasta, mutta maustamistakaan ei ole pelätty. Mukaan on nakkailtu rohkeasti popmaisia sävyjäkin. Niille ei kuitenkaan anneta liiaksi sananvaltaa.
Liukon puhaltimet (tai no, harppuahan myös imetään) nousevat merkittävään rooliin. Heti avausraidalla ”Out Of Hands” hänen harputtelunsa on voimallista – jopa räkäistä. Saksofoni sen sijaan tarjoaa hillitympiä tyylittelyjä kappaleisiin. Autotallimainen rehvakkuus tuo sopivasti särmää rauhallisempiinkin raitoihin, ja komppia kuljettava kontrabasso pitää soundin billyhtävänä. Verkkaisempaa osastoa edustava ”The Nightwalk” vääntää tunnelmaa rautalangasta ja ”Lonely Wolf” heittäytyy matalalta soitetun huuliharpun säestämänä peräti herkäksi. Levyn päätöksenä kuultava, toisenlaista herkkyyttä sisältävä ”Bondage Love” vie kuulijan yllättäen musiikilliselle matkalle itäisiin maihin.
Myös rokkiosasto hoidetaan monipuolisesti. Kappaleissa on ideaa ja tarttuvia kertosäkeistöjäkin. Esimerkiksi ”Vintage Kind Of Fever” ja ”Rude Baby Boy” kulkevat suorastaan muikeasti. Levyn lähestulkoon nimiraita ”Wolf Girl” ilahduttaa piratesmaisilla otteillaan.
Vielä kun levyn kannet ovat kerrassaan tyylikkäät, ”Primitive Lovesta” on hankala löytää mitään torumista. Paketti on hyvin kasassa. Lienee siis paras liittyä bändin kehujien sakkiin.
Päivän kääntyessä kohti iltaa ja Hole In The Headin pyöriessä soittimessa kolmatta kierrosta äkkään, että työni täällä on tehty. Kummitukset on häädetty tiehensä ja torppa todettu olemassa olevaksi. Päätän lähteä takaisin sivistyksen pariin. Iltaa kohden ilma on sopivasti viilennyt, joten ei tarvitse kotimatkalla ilmastointiakaan ihan kympillä huudattaa.
Pakkaan vähäiset matkatavarani pikaisesti. Tsekkailen, että kaikki paikat ovat kunnossa ja kannan imurin takaisin sisälle. Jätän keittiön pöydälle Karl Johanille lapun, jossa kerron vieväni loput vanhoista elintarvikkeista mukanani ja kannan kilisevät matkamuistoni autoon.
Terveisiä maailman laidalta
Tulomatkasta viisastuneena päätän pelata varman päälle ja valikoin rauhallisempaa matkamusiikkia. Sitä paitsi: jos bändin nimi jo itsessään kuulostaa pitkän matkan bussireitiltä, ja levyn nimessä lähetetään terveisiä maailman laidalta, sehän se on matkamusiikkia! Näin ollen cd-soittimen kelkka sujauttaa auton poppikoneen sisuksiin Joensuu Riihimäki -cd:n ”Greetings From The Edge Of The World”.
|
Näinä aikoina banjolla starttaava levy on aina tutustumisen arvoinen – niin tämäkin. Avausraita ”A Pale Wind Comin” paisuu banjon pyörittämän teeman varassa. Tausta rakentuu päällekkäisten kitaroiden ja rumpujen toimesta pala palalta. Meno on tyylikästä ja leppoisaa.
Jos sopivaa vertailukohtaa ei heti hahmotukaan, seuraavana tuleva ”Lorraine's Motel” nostaa mieleen Mark Knopflerin. Yhtäläisyyksiä hänen myöhempään tuotantoonsa löytyy pitkin matkaa. Ei Joensuu Riihimäkeä kuitenkaan apinoinnista pääse syyttelemään. Kaksikon oma materiaali matkustelee monipuolisesti Americanan rajattomassa maailmassa. Knopflermaiset
|
|
ratkaisut ovat vain yksi osa kokonaisuudesta. Lopputulos on bändin itsensä kuuloista ja mielenkiintoista. Kulunutta fraasia käyttäen voisi bändiä kehua sanomalla, ettei se kuulosta suomalaiselta.
Jo alussa kuultu banjo värittää taustaa muuallakin. Se tuo akustisvoittoiseen musisointiin todella hyvän sävyn. Turhan rootsiksi meininkiä ei kuitenkaan päästetä. Oivallisen lisän soundimaailmaan tarjoaa muutamassa kappaleessa soiva sello. Myös levyn ainoa laina ”All Along The Watchtower” saa siitä lisäväriä. Jimi Hendrixin coverointia voi harvemmin pitää kovin omaperäisenä ideana. Tällä kertaa niin on. Alkujaan Bob Dylanin kirjoittama klassikko tarjoillaan nimittäin täysin omanlaisena näkemyksenä.
Kari Riihimäen kitarointitaidot tulivat tutuiksi jo hänen parin vuoden takaisella soololevyllään ”Seasons”. Nyt liikkeellä ollaan astetta hillitymmällä meiningillä. Kitaroita kuullaan paljon, mutta ei liikaa. Riihimäki vakuuttaa jälleen tyylitajullaan. Sami Joensuun rauhallinen laulutyyli viimeistelee kaksikon soundin.
Piisimateriaali on vaihtelevaa. Sovituksiin on nähty kiitettävällä tavalla vaivaa. ”Joe's Cafe Blues” tarjoaa rauhallista tunnelmointia ja ”One Man's War” rokkaa omaperäisen rumpukompin kyydissä. Hidas ja säästeliäästi tulkittu folkpala ”Old, Happy, Far Off Things” saa kekseliään soolo-osuuden kruunukseen. Sen jälkeen kuultava ”Maybellene” olisi luonteeltaan juntaten riffittelevää bluesrockia, mutta siihenkin saadaan maltillisella toteutuksella hyvä jännite.
Levy ehtii pyöriä pariin kertaan läpi. Huomaan olevani melkein kotona. Viimeisiä kilometrejä kurvaillessani keksin kirjoittaa reissustani kesänovellin, jonka sisään istutan arviota matkan varrella kuuntelemistani levyistä. Samalla suunnittelen viivyttäväni viimeisen osan julkaisua, jos siten saisi vaikka kesääkin jatkettua. Katsotaan, saanko intiaanikesän juksatuksi.
Kotiinpaluun yllätys
Vaikka en ole ollut kuin pari päivää pois, heti on postia kertynyt eteiseen. Seikkailuni ohessa sain urakoitua arviolevyjen pinoa hieman matalammaksi. Kun nyt postiröykkiön päällä näkyy jälleen yksi uusi levypaketti, päätän tarttua saman tien toimeen. Siten saan mainion lopetuksen novellilleni. Kuoren avattuani ällistyn ja joudun lukemaan osoitteen vielä uudelleen. Kyllä. Minulle on lähetetty arvosteltavaksi Matti Eskon levy. Mikäpä siinä, asetan selän vasten sohvaa ja painan kaukosäätimestä play.
|
Suomalaisessa musiikkimaailmassa raja-aitoja on kaadettu viime vuosina vallan tomerasti. Ennen muinoin rockin ja iskelmän välillä oli miltei ylipääsemätön muuri. Nykyään rajan yli pomppiminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Esimerkiksi jotkut tämän levyn kappaleista voisivat aivan yhtä lailla olla kotoisin joltain Pate Mustajärven viimeaikaisista sooloista. Jännää, että kaksi taustaltaan niinkin erilaista artistia on päätynyt samoille seuduin samoilemaan. Jännää on myös se, että kumpikin kuulostaa olevan kuin kotonaan iskelmän ja rouheamman musiikin välimaastossa. Ehkä ne raja-aidat eivät alkujaankaan olleet niin korkeita.
|
|
Kantrin ja iskelmän blandaamisella on Suomessa pitkät perinteet. Aivan liian usein sen tuloksena on terästetyn iskelmän sijaan ollut laimennettua kantria. Tällä kertaa perusasiat ovat kunnossa. Musisoimassa on nippu maamme ykkösnimiä, ja laulujen kirjoittamisessakin on luotettu takuuvarmoihin tekijöihin. Kun vielä solistikin on pitkän linjan taitaja, lopputulos kääntyy plussan puolelle.
Matti Esko omaa varsin uskottavan äänen. Lopputulos olisi vielä parempi, jos hän vielä enemmän heittäytyisi sivuun mukavuusalueeltaan. Nyt kuulostaa paikoin siltä, että maalle on menty, mutta nahkakenkiä ei ole vaihdettu kumisaappaisiin. Tausta on muuttunut juurevammaksi, mutta laulutulkinta edustaa tavaksi tullutta iskelmällisempää linjaa. Välillä Matti Esko loikkaa ojanpenkalle ja vaihtaa rouheampaan tyylin. Silloin kuulee, ettei patiinien kuraantuminenkaan häntä isommalti haittaa. Mennään siis näin turhia nillittämättä.
Vanhaan tyyliin kaksiosaisen levyn akustisempi alkuosa on äänitetty Järvenpäässä Olli Haaviston johdolla. Sillä luonnollisesti kuullaan runsaasti makoisia liukukitaroita, mutta onpa mukana muitakin taitureita. Sessioissa musisoivat muiden muassa Pekka Gröhn, Ninni Poijärvi ja Mika Kuokkanen. Pasilassa äänitetty b-puoli soitetaan hieman alkulevyä isommalla otteella. Ilmeisesti solistiakin on kannustettu rouheampaan ilmaisuun. Esimerkiksi yksi levyn huippukohta ”Kiiltokuvia ja katinkultaa” tarjoaa kokonaisvaltaisesti rehvakasta menoa.
Kappalevalikoimaan mahtuu jokusen huipun lisäksi hieman heppoisampaakin materiaalia. Kaikki raidat ovat kuitenkin helposti omaksuttavaa, elämän läheistä tarinointia. Esimerkiksi ”Rakkauden huoltomies” on sopivan kepeä avaukseksi. ”Kuuluuko, kuuntelen” on niitä piisejä, jotka jo ensikuulemalla ovat tuttuja. ”Mikä saa miehen kulkemaan” pohtii ikuisia teemoja muhevan twängin baritonikitaran viemänä.
Allekirjoittaneelle parhaiten kolahtaa bonusraitana tarjoiltu ”Miehet ovat menneet luotejakin päin”. Sopivasti countrya, westerniä ja Rautavaaraa yhdistelevän laulun kirjoittanut Marko Haavisto laulaa siinä Matti Eskon ja Pekka Tiilikaisen kanssa. Musisoinnin hoitaa Olli Haavistolla vahvistettu Poutahaukat. Myös Tiilikainen on kirjoittanut levylle yhden laulun. Pienieleinen ”Cortinan matka” kohoaa sympaattisuudellaan huippuhetkien joukkoon. Esa Eloranta on ahkeroinut enemmänkin lauluniekkana. Hänen lauluistaan huippuhetkien joukkoon nousevat jylhä ”Sisua” ja rennosti rokkaava ”Vanha kunnon rakkaus”.
Pitkän tien kulkija Matti Esko on tehnyt monin paikoin oivallisen kantrilevyn. Asiassa on myös se hyvä puoli, että näin sain kesänovellille vähintäänkin yllättävän lopun!
MARKO AHO
Viimeisen osan soundtrack
Hole In The Head: Primitive Love. Sasse & Andy Productions, 2015
Sasse Savolainen (laulu, kitarat, gongi, tamburiini), Brother Andy Liukko (huuliharppu, saksofoni, taustalaulu, shaker), Laasanen (rummut), Turkka (pystybasso)
Kyläpäälikkö Kosonen (baritonisaksofoni, shaker)
Joensuu Riihimäki: Greetings From The Edge Of The World Puuma Records, 2015
Sami Joensuu (laulu, akustinen kitara, basso, banjo), Kari Riihimäki (sähkökitara, akustinen kitara), Moilu Moilanen (rummut, lyömäsoittimet), Anna Kivinen (taustalaulu), Aapo Romu (sello), Tumppi Vähä-Pesola (urut)
Matti Esko: Järvenpää – Pasila. Turenki Records, 2015
Järvenpään sessiot: Matti Esko, Olli Haavisto, Pekka Gröhn, Joni Leino, Janne Haavisto, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen,
Pasilan sessiot: Matti Esko, Vesa Anttila, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Tapio Kangas, Janne Saksa, Kaisa Eskonniemi, Anne Eskonniemi, Esa Eloranta
Bonusraita: Matti Esko, Pekka Tiilikainen, Marko Haavisto, Samuli Halonen, Jaakko Rossi, Jouni Saario, Olli Haavisto
|
|
|
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English .
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com © Blues-Finland.com 2006-2015 .
|
|