8.10.2015
Matkamusat
eli kesänovelli levyarvioilla höystettynä, osa 3/3    
Teksti: Marko Aho

Osa 1   Osa 2

Imuri huutaa hetken aikaa kimakasti
ylikierroksilla ja pössäyttää sitten savut
pihalle. Tulee aivan hiljaista. Kummitustakaan
ei enää naurata. Se on ihme, sillä arvelen
näyttäväni koomiselta. Seison savuavan
pölynimurin vierellä uhmakkaasti lihanuija
kädessä. Vieno savupilvi kohoaa edelleen
Nilfiskin perästä, joten katson parhaaksi
siirtää sen pihalle. Letkusta roikottaen
dippaan imurin laiturilta lampeen ja jätän
rantakiville kuivahtamaan.
Sisään palatessani huomaan, että salissa on aivan tolkuttoman paha haju.
Availen ikkunoita ja pohdiskelen äsken kokemaani. Kummituksiin en edelleenkään
usko, mutta enpä toisaalta itsekään äsken nauranut. On myönnettävä, että
välillä asioita tapahtuu, vaikka niihin ei uskoisikaan. Nuoruudestakin muistan
miten kevätjää petti allani, vaikken uskonutkaan varoituksiin sen heikkoudesta.
Joku tässä silti mättää. Päätän valtiomiesmäisesti nukkua yön yli ja pohtia
huomenna asiaa uudemman kerran.

Aamulla keittelen kahvit ja pohdiskelen omituista tilannettani. Voisiko kyseessä
olla Karl Johanin juoni? Jos hän haluaa saattaa minut naurunalaiseksi, tai kostaa
minulle jotain. En kuitenkaan keksi mitään syytä, miksi hän kantaisi minulle
kaunaa. Minun kai pitäisi hänelle olla kateellinen, jos joku kateellinen olisi. ”Kalle
Juhani” on aina kuulunut niihin parempiin piireihin ja kuunnellutkin parempaa
folkia. Lähden käppäilemään kohti kännykkäverkon merkkinä toimivaa
maitolaituria ja pohdiskelen, miten voisin kertoa tuoreimmat kuulumiset
vaikuttamatta aivan totaaliselta tomppelilta.

Kello on vasta puoli kymmenen, ja onnistun herättämään toimeksiantajani.
Ilmoitan hänelle, että muuten kaikki ok, mutta talossa tosiaan kummittelee. Karl
Johanin puheeseen tulee korostetun nasaali sävy, kuten aina, kun hän
kimpaantuu. Hän känättää minulle ”Mitä sä oikein pelleilet siellä? Oletko sä tähän
aikaan päivästä ihan tuubassa?” En ehdi edes vastata mitään, kun oivallan mistä
on kyse. Painan puhelun poikki, jätän Karl Johanin hihkumaan omaan luuriinsa ja
lähden kiirehtimään takaisin kartanolle.

Perille päästyäni rymistelen juoksujalkaa yläkertaan ja suoraan Toivo Von
Kullbergin muistotavaroiden kamariin. Tungen käteni nurkassa töröttävän tuuban
sisälle ja aivan totta! Sieltä löytyy herätyskello, jonka paketti lojui viereisen
huoneen joulupaperikasassa. Television animaatiosarjassa mielipuolisesti
nauravan klovnin äänellä herättävä kello lienee pudonnut tuuban sisälle Santerin
leikkiessä edellisen kerran isoäitinsä kotona. Hetken aikaa kellon digitaalinäyttöä
näpräämällä näen, että se on herättänyt joka yö kaksikymmentä yli kolme –
makoisimpaan uniaikaan siis. Tuuba nojaa sopivasti raollaan olevaan
lämmityskanavaan, joten sitä pitkin nauru on raikunut ympäri kartanoa.

Oivallan saaneeni viimeisenkin hommani hoidettua – olenhan siivonnut
elintarvikkeitakin kiitettävässä määrin kaapista pois, joten nyt voin vaihtaa
vapaalle. Käppäilen herätyskelloa käsissäni pyöritellen alakertaan ja laitan
hieman kipakampaa menomusaa soittimeen.

Reikäpäistä rokkia

Kuopiolainen Hole In The Head oli nimenä tuttu jo paljon ennen kuin kuulin
ensimmäistäkään säveltä heiltä. Savon suunnalta korviini kantautui kehuja
bändin hyvästä meiningistä. Levyn perusteella huomaan, että kehut eivät ole
kummunneet tyhjästä.

Hole In The Headin johtohahmot ovat kitaristi-laulaja
Sasse Savolainen sekä
huuliharpun, saksofonin, kitaran ja taustalaulun hoitava
Brother Andy Liukko.
Komppiryhmä näyttää matkan varrella vaihtuneen jokuseenkin otteeseen ja
viimeksi tämän levyn teon jälkeen.

Ensimmäisenä huomion kiinnittää pontevan irtonainen soitto. Levyltä kuulee, että
studiossa ei ole jäpitetty takamus penkissä musisoiden, vaan siellä(kin) on
annettu mennä. Aivan liian harvoin näin hyvä meininki levylle tallentuu.
Seuraavana vahvuutena nousee esiin bändin, eli Sassen, omat piisit. Ne ovat
oivallista kamaa kautta levyn. Vaikutteita on ammennettu pitkälti rockabillyn
maailmasta, mutta maustamistakaan ei ole pelätty. Mukaan on nakkailtu
rohkeasti popmaisia sävyjäkin. Niille ei kuitenkaan anneta liiaksi sananvaltaa.

Liukon puhaltimet (tai no, harppuahan myös imetään) nousevat merkittävään
rooliin. Heti avausraidalla ”Out Of Hands” hänen harputtelunsa on voimallista –
jopa räkäistä. Saksofoni sen sijaan tarjoaa hillitympiä tyylittelyjä kappaleisiin.
Autotallimainen rehvakkuus tuo sopivasti särmää rauhallisempiinkin raitoihin, ja
komppia kuljettava kontrabasso pitää soundin billyhtävänä. Verkkaisempaa
osastoa edustava ”The Nightwalk” vääntää tunnelmaa rautalangasta ja ”Lonely
Wolf” heittäytyy matalalta soitetun huuliharpun säestämänä peräti herkäksi.
Levyn päätöksenä kuultava, toisenlaista herkkyyttä sisältävä ”Bondage Love” vie
kuulijan yllättäen musiikilliselle matkalle itäisiin maihin.

Myös rokkiosasto hoidetaan monipuolisesti. Kappaleissa on ideaa ja tarttuvia
kertosäkeistöjäkin. Esimerkiksi ”Vintage Kind Of Fever” ja ”Rude Baby Boy”
kulkevat suorastaan muikeasti. Levyn lähestulkoon nimiraita ”Wolf Girl”
ilahduttaa piratesmaisilla otteillaan.

Vielä kun levyn kannet ovat kerrassaan tyylikkäät, ”Primitive Lovesta” on hankala
löytää mitään torumista. Paketti on hyvin kasassa. Lienee siis paras liittyä bändin
kehujien sakkiin.

Päivän kääntyessä kohti iltaa ja Hole In The Headin pyöriessä soittimessa
kolmatta kierrosta äkkään, että työni täällä on tehty. Kummitukset on häädetty
tiehensä ja torppa todettu olemassa olevaksi. Päätän lähteä takaisin sivistyksen
pariin. Iltaa kohden ilma on sopivasti viilennyt, joten ei tarvitse kotimatkalla
ilmastointiakaan ihan kympillä huudattaa.

Pakkaan vähäiset matkatavarani pikaisesti. Tsekkailen, että kaikki paikat ovat
kunnossa ja kannan imurin takaisin sisälle. Jätän keittiön pöydälle Karl Johanille
lapun, jossa kerron vieväni loput vanhoista elintarvikkeista mukanani ja kannan
kilisevät matkamuistoni autoon.

Terveisiä maailman laidalta

Tulomatkasta viisastuneena päätän pelata varman päälle ja valikoin
rauhallisempaa matkamusiikkia. Sitä paitsi: jos bändin nimi jo itsessään
kuulostaa pitkän matkan bussireitiltä, ja levyn nimessä lähetetään terveisiä
maailman laidalta, sehän se on matkamusiikkia! Näin ollen cd-soittimen kelkka
sujauttaa auton poppikoneen sisuksiin
Joensuu Riihimäki -cd:n ”Greetings From
The Edge Of The World”.
Näinä aikoina banjolla starttaava levy on aina
tutustumisen arvoinen – niin tämäkin.
Avausraita ”A Pale Wind Comin” paisuu banjon
pyörittämän teeman varassa. Tausta rakentuu
päällekkäisten kitaroiden ja rumpujen
toimesta pala palalta. Meno on tyylikästä ja
leppoisaa.

Jos sopivaa vertailukohtaa ei heti
hahmotukaan, seuraavana tuleva ”Lorraine's
Motel” nostaa mieleen
Mark Knopflerin.
Yhtäläisyyksiä hänen myöhempään
tuotantoonsa löytyy pitkin matkaa. Ei Joensuu
Riihimäkeä kuitenkaan apinoinnista pääse
syyttelemään. Kaksikon oma materiaali
matkustelee monipuolisesti Americanan
rajattomassa maailmassa. Knopflermaiset
ratkaisut ovat vain yksi osa kokonaisuudesta. Lopputulos on bändin itsensä
kuuloista ja mielenkiintoista. Kulunutta fraasia käyttäen voisi bändiä kehua
sanomalla, ettei se kuulosta suomalaiselta.

Jo alussa kuultu banjo värittää taustaa muuallakin. Se tuo akustisvoittoiseen
musisointiin todella hyvän sävyn. Turhan rootsiksi meininkiä ei kuitenkaan
päästetä. Oivallisen lisän soundimaailmaan tarjoaa muutamassa kappaleessa
soiva sello. Myös levyn ainoa laina ”All Along The Watchtower” saa siitä lisäväriä.
Jimi Hendrixin coverointia voi harvemmin pitää kovin omaperäisenä ideana. Tällä
kertaa niin on. Alkujaan
Bob Dylanin kirjoittama klassikko tarjoillaan nimittäin
täysin omanlaisena näkemyksenä.

Kari Riihimäen kitarointitaidot tulivat tutuiksi jo hänen parin vuoden takaisella
soololevyllään ”Seasons”. Nyt liikkeellä ollaan astetta hillitymmällä meiningillä.
Kitaroita kuullaan paljon, mutta ei liikaa. Riihimäki vakuuttaa jälleen tyylitajullaan.
Sami Joensuun rauhallinen laulutyyli viimeistelee kaksikon soundin.

Piisimateriaali on vaihtelevaa. Sovituksiin on nähty kiitettävällä tavalla vaivaa.
”Joe's Cafe Blues” tarjoaa rauhallista tunnelmointia ja ”One Man's War” rokkaa
omaperäisen rumpukompin kyydissä. Hidas ja säästeliäästi tulkittu folkpala ”Old,
Happy, Far Off Things” saa kekseliään soolo-osuuden kruunukseen. Sen jälkeen
kuultava ”Maybellene” olisi luonteeltaan juntaten riffittelevää bluesrockia, mutta
siihenkin saadaan maltillisella toteutuksella hyvä jännite.

Levy ehtii pyöriä pariin kertaan läpi. Huomaan olevani melkein kotona. Viimeisiä
kilometrejä kurvaillessani keksin kirjoittaa reissustani kesänovellin, jonka sisään
istutan arviota matkan varrella kuuntelemistani levyistä. Samalla suunnittelen
viivyttäväni viimeisen osan julkaisua, jos siten saisi vaikka kesääkin jatkettua.
Katsotaan, saanko intiaanikesän juksatuksi.

Kotiinpaluun yllätys

Vaikka en ole ollut kuin pari päivää pois, heti on postia kertynyt eteiseen.
Seikkailuni ohessa sain urakoitua arviolevyjen pinoa hieman matalammaksi. Kun
nyt postiröykkiön päällä näkyy jälleen yksi uusi levypaketti, päätän tarttua saman
tien toimeen. Siten saan mainion lopetuksen novellilleni. Kuoren avattuani ällistyn
ja joudun lukemaan osoitteen vielä uudelleen. Kyllä. Minulle on lähetetty
arvosteltavaksi
Matti Eskon levy. Mikäpä siinä, asetan selän vasten sohvaa ja
painan kaukosäätimestä
play.
Suomalaisessa musiikkimaailmassa raja-aitoja
on kaadettu viime vuosina vallan tomerasti.
Ennen muinoin rockin ja iskelmän välillä oli
miltei ylipääsemätön muuri. Nykyään rajan yli
pomppiminen on enemmän sääntö kuin
poikkeus. Esimerkiksi jotkut tämän levyn
kappaleista voisivat aivan yhtä lailla olla
kotoisin joltain
Pate Mustajärven
viimeaikaisista sooloista. Jännää, että kaksi
taustaltaan niinkin erilaista artistia on
päätynyt samoille seuduin samoilemaan.
Jännää on myös se, että kumpikin kuulostaa
olevan kuin kotonaan iskelmän ja
rouheamman musiikin välimaastossa. Ehkä ne
raja-aidat eivät alkujaankaan olleet niin
korkeita.
Kantrin ja iskelmän blandaamisella on Suomessa pitkät perinteet. Aivan liian
usein sen tuloksena on terästetyn iskelmän sijaan ollut laimennettua kantria.
Tällä kertaa perusasiat ovat kunnossa. Musisoimassa on nippu maamme
ykkösnimiä, ja laulujen kirjoittamisessakin on luotettu takuuvarmoihin tekijöihin.
Kun vielä solistikin on pitkän linjan taitaja, lopputulos kääntyy plussan puolelle.

Matti Esko omaa varsin uskottavan äänen. Lopputulos olisi vielä parempi, jos hän
vielä enemmän heittäytyisi sivuun mukavuusalueeltaan. Nyt kuulostaa paikoin
siltä, että maalle on menty, mutta nahkakenkiä ei ole vaihdettu kumisaappaisiin.
Tausta on muuttunut juurevammaksi, mutta laulutulkinta edustaa tavaksi tullutta
iskelmällisempää linjaa. Välillä Matti Esko loikkaa ojanpenkalle ja vaihtaa
rouheampaan tyylin. Silloin kuulee, ettei patiinien kuraantuminenkaan häntä
isommalti haittaa. Mennään siis näin turhia nillittämättä.

Vanhaan tyyliin kaksiosaisen levyn akustisempi alkuosa on äänitetty
Järvenpäässä
Olli Haaviston johdolla. Sillä luonnollisesti kuullaan runsaasti
makoisia liukukitaroita, mutta onpa mukana muitakin taitureita. Sessioissa
musisoivat muiden muassa
Pekka Gröhn, Ninni Poijärvi ja Mika Kuokkanen.
Pasilassa äänitetty b-puoli soitetaan hieman alkulevyä isommalla otteella.
Ilmeisesti solistiakin on kannustettu rouheampaan ilmaisuun. Esimerkiksi yksi
levyn huippukohta ”Kiiltokuvia ja katinkultaa” tarjoaa kokonaisvaltaisesti
rehvakasta menoa.

Kappalevalikoimaan mahtuu jokusen huipun lisäksi hieman heppoisampaakin
materiaalia. Kaikki raidat ovat kuitenkin helposti omaksuttavaa, elämän läheistä
tarinointia. Esimerkiksi ”Rakkauden huoltomies” on sopivan kepeä avaukseksi.
”Kuuluuko, kuuntelen” on niitä piisejä, jotka jo ensikuulemalla ovat tuttuja. ”Mikä
saa miehen kulkemaan” pohtii ikuisia teemoja muhevan twängin baritonikitaran
viemänä.

Allekirjoittaneelle parhaiten kolahtaa bonusraitana tarjoiltu ”Miehet ovat
menneet luotejakin päin”. Sopivasti countrya, westerniä ja
Rautavaaraa
yhdistelevän laulun kirjoittanut Marko Haavisto laulaa siinä Matti Eskon ja
Pekka
Tiilikaisen
kanssa. Musisoinnin hoitaa Olli Haavistolla vahvistettu Poutahaukat.
Myös Tiilikainen on kirjoittanut levylle yhden laulun. Pienieleinen ”Cortinan matka”
kohoaa sympaattisuudellaan huippuhetkien joukkoon.
Esa Eloranta on
ahkeroinut enemmänkin lauluniekkana. Hänen lauluistaan huippuhetkien
joukkoon nousevat jylhä ”Sisua” ja rennosti rokkaava ”Vanha kunnon rakkaus”.

Pitkän tien kulkija Matti Esko on tehnyt monin paikoin oivallisen kantrilevyn.
Asiassa on myös se hyvä puoli, että näin sain kesänovellille vähintäänkin
yllättävän lopun!

MARKO AHO


Viimeisen osan soundtrack

Hole In The Head: Primitive Love. Sasse & Andy Productions, 2015

Sasse Savolainen (laulu, kitarat, gongi, tamburiini), Brother Andy Liukko
(huuliharppu, saksofoni, taustalaulu, shaker), Laasanen (rummut), Turkka
(pystybasso)

Kyläpäälikkö Kosonen (baritonisaksofoni, shaker)

Joensuu Riihimäki: Greetings From The Edge Of The World
Puuma Records, 2015

Sami Joensuu (laulu, akustinen kitara, basso, banjo), Kari Riihimäki (sähkökitara,
akustinen kitara), Moilu Moilanen (rummut, lyömäsoittimet), Anna Kivinen
(taustalaulu), Aapo Romu (sello), Tumppi Vähä-Pesola (urut)

Matti Esko: Järvenpää – Pasila. Turenki Records, 2015

Järvenpään sessiot: Matti Esko, Olli Haavisto, Pekka Gröhn, Joni Leino, Janne
Haavisto, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen,

Pasilan sessiot: Matti Esko, Vesa Anttila, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Tapio
Kangas, Janne Saksa, Kaisa Eskonniemi, Anne Eskonniemi, Esa Eloranta

Bonusraita: Matti Esko, Pekka Tiilikainen, Marko Haavisto, Samuli Halonen, Jaakko
Rossi, Jouni Saario, Olli Haavisto
.
 

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2015
.
     
UUSIMMAT
 
 
 
     
BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA
setstats
 
Etusivulle
 
Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit  |  Kuunteluhuone  |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
setstats
setstats