Blues-Finland.com - Muddy Waters - Elämäkerta 2/3: Chicago

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

MUDDY WATERS - ELÄMÄKERTA 2/3

Muddy Waters
Osa 2: Chicago

Muddy kertoo: "Uskoin pärjääväni
paremmin isossa kaupungissa. Ajattelin,
että tienaisin paremmin ja saisin sitä
myötä mahdollisuuden päästä isoon
levybisnekseen. Tulin tänne
lauantaipäivänä ja sain töitä
paperitehtaasta. Maanantaina olin jo
töissä. Pian tein jo ylitöitäkin. Tein
12-tuntista päivää ja kotiinviemisiksikin
jäi satanen. Sanoin, 'Hyvä jumala, mitkä
rahat!' Moista summaa ei saanut kokoon
edes koko vuoden puuvillahommista."

Mainos Muddyn "Mannish Boy"
-singlestä.Huomaa kirjoitusvirhe.
Lue myös Osa 1 ja Osa 3

Chicago oli edelleen jazz-kaupunki. Edes Big Bill Broonzyn ja Memphis Slimin
kaltaiset vakiintuneet blues-esiintyjät eivät tahtoneet saada kunnon
palkkioitakeikoistaan. Liksat liikkuivat kuudesta kymmeneen dollariin. Niinpä
Muddy alkoi soittaa kotibileissä viiden taalan hintaan; kaupan päälle hän toki sai
runsaasti kotipolttoista ja kananpaistia…

Serkkunsa kautta Muddy tutustui pian ensimmäiseen bändiinsä, kitaristeihin Jimmy
Rogersiin ja Claude "Blue Smitty" Smithiin. Smittyn ollessa paikalla Rogers puhalsi
harppua. Kotiseuduilla Stovallissa Muddylle oli vannotettu, ettei kukaan
Chicagossa kuuntele vanhanaikaista bluesia. Kun Muddy alkoi saada ensimmäisiä
kunnollisia klubikeikkojaan, hänen setänsä Joe Grant käväisikin ostamassa
hänelle sähkökitaran.

Tuo iso soundi

"Se ei ollut merkkituote. Oikea sähkökitara se kuitenkin oli, ei pelkästään koppaan
lätkäisty pick-up. Siitä oli niin paljon vaivaa, että ehkä juuri sen takia olen
unohtanut sen merkinkin. Sitä piti korjauttaa vähän väliä", Muddy muisteli vuosia
myöhemmin. "Soundi oli hyvin erilainen, ei ainoastaan äänekkäämpi. Uskoin
alkavani pitää siitä – jos vain ensin oppisin soittamaan. Tuo iso soundi kertoi
kaiken soittajastaan. Akustisella voi sekoilla monella lailla, eikä kukaan
välttämättä huomaa soittajan virheitä."

Kun Muddy aloitti levytyksen Aristocratin (josta oli tuleva Chess Records) leivissä,
oli Gretsch-kitara jo korvannut varastetuksi tulleen ongelmakitaran. Ennen
nimetöntä sähkökitaraansa Muddy oli käyttänyt DeArmond-pick-upia, jolla Jimmy
Rogers oli vahvistanut akustistaan. Muddy alkoi myös käyttää peukaloplektraa
äänenvoimakkuutensa lisäämiseksi. Lisäksi Blues Smitty antoi hänelle oppitunteja
urbaanissa tyylissä – soitossa standardivirityksellä ja ilman slidea.

Varsinaisesta isosta breikistä oli kuitenkin kiittäminen Muddyn isoäitiä. Kuvio
perustui tosin ikävään asiaan: Muddy oli edunsaajana Dellan vakuutuksessa, ja
kun isoäiti kuoli vuonna 1946, Muddy käytti rahat kaksiovisen vuosimallin 1940
Chevyn hankintaan. Pian hän soitti Eddie Boydin ja Sunnyland Slimin kanssa.
Sonny Boy Williamson I alkoi palkata Muddya Chicagon ulkopuolisille keikoille.
Kuten Jimmy Rogers sanoi: "Bluesin soittajilla ei liiemmin ollut autoja siihen
aikaan."

Mean Red Spider

Vuonna 1946 ilmestyivät Muddyn ensimmäiset Chicago-levytykset. Ensimmäisestä,
J. Mayo Williamsin tuottamasta sessiosta julkaistiin vain "Mean Red Spider", jossa
mukana olivat 'vanhaan' Chicago bluesin tyyliin klarinetit ja saksofonit.
Kappaleesta kunnian sai James "Sweet Lucy" Carter, ei Muddy Waters. Kyseisen
'indie-session' kautta Muddy tapasi kitaristi-rumpali "Baby Face" Leroy Fosterin.
Kun Blue Smitty vetäytyi hiljalleen takavasemmalle, oli koossa uusi yhtye: Waters,
Rogers ja Foster.

Rumpujen käyttöönotto toi bändin esiintymisille uutta suosiota. Pian Muddy
löysikin itsensä jälleen studiosta. Tällä kertaa oltiin Columbia Recordsin leivissä ja
tuottajana toimi Lester Melrose, sotaa edeltävän ajan "Bluebird Soundin" luoja.
Muddy taltioi kolme kappaletta solistina, toiset kolme vokalisti Homer Harrisin
taustalla ja kaksi pianisti Jimmy Clarkin kanssa. Tällä kertaa julkaistiin vain Clark-
biisit; Muddy Watersista ei taaskaan ollut mainintaa levyssä.

Bändistä tuli kvartetti vuonna 1947, kun Jimmy Rogers toi mukanaan teini-ikäisen
harpistin Maxwell Streetiltä. Hän oli Marion "Little" Walter Jacobs. Muddyn mukaan
"hän ei juonutkaan kuin Pepsi Colaa. Paras huuliharpun soittaja koko
maisemassa."

Uusi kokoonpano sai nimekseen The Headhunters. Nimi viittasi heidän tunnettuun
tapaansa tehdä täsmäiskuja muiden bändien keikoille taitojaan mittaamaan.
Rogersin sanoin "minä, Muddy ja Walter rummun kera pystyimme myymään
käytännössä mitä vain."

Can't Be Satisfied

Eräänä iltapäivänä Lonnie Johnson lainasi vastahakoisesti kitaraansa Muddylle
koe-esiintymistä varten. Silloin Muddyn 'löysi' Sammy Goldberg, Aristocrat -levy-
yhtiön afroamerikkalaisten kykyjen etsijä. Muddyn ensimmäinen sessio toteutui
Sunnyland Slimin kautta. Lightnin' Hopkinsin ja John Lee Hookerin suosiosta
intoutuneena myös Aristocrat etsi nyt 'kustannustehokkaampia' kokoonpanoja.
Slim soitti Muddylle, joka oli kuitenkin toimittamassa asiakkaalle säleverhoja.
Hänelle jätettiin viesti tulla hoitamaan sairasta äitiään. Ajatellen, että hänen
äitinsähän oli kuollut jo jokin aika sitten, Muddy suuntasi kotiinsa, tapasi
Sunnylandin - ja he marssivat studioon.

"Gypsy Woman" ja "Little Anna Mae" julkaistiin helmikuussa 1948. Ne eivät
kuulostaneet lainkaan Muddyn omalta yhtyeeltä. Huhtikuussa hän levytti
uudelleen Sunnylandin kanssa. Tällä kertaa hän vaati saada kokeilla jotain yksin
session päätteeksi. Ernest "Big" Crawford oli bassossa, kun biisistä "I Be's
Troubled" tuli "I Can't Be Satisfied". "Country Bluesista" tuli virheellisesti "I Feel
Like Going Home"; Muddyn värssy "feel like blowing my horn" symboloi näet
jokseenkin erilaista tahtotilaa.

Leonard Chess ei ollut aivan varma, pitikö kuulemastaan. Hänen Aristocrat-
kumppaninsa Evelyn Aron taas oli. Levy julkaistiin perjantaipäivänä, ja
ensimmäinen painos oli mennyt kuumille kiville launtai-iltaan mennessä. Kului
kuitenkin vielä kaksi vuotta, ennen kuin Leonard toi Phil-veljensä bisnekseen
mukaan ja perusti tämän kanssa Chess Recordsin. Vasta tuolloin Muddy pääsi
käyttämään täyttä bändiään studiossa - ja lopettamaan päivätyönsä.

Hoochie Coochie

Vuoteen 1950 mennessä blues-keikosta sai Chicagossa paremmin rahaa kuin kuin
jazz-keikoista. Muddyn tarvitessa uutta rumpalia mukaan astui Elga "Elgin"
Edmonds, jota seurasivat muut jazz-rumpalit Fred Below'n ja Francis Clayn
tapaan. Vuonna 1951 mukaan liittyi Otis Spann. Pianisti täydellisti Muddyn
klassisen kokoonpanon ja otti epävirallisesti haltuunsa myös yhtyeen
jokapäiväisten rutiinien hoidon. Little Walter sai soolohitin "Juke" ja vaihtoi
maisemaa. Junior Wells astui remmiin, sitten James Cotton. Jimmy Rogers lähti
1956. Hänet korvasi hetkeksi Hubert Sumlin.

Willie Dixon opetti Muddylle kappaleen "Hoochie Coochie Man" eräänä iltana Club
Zanzibarin miestenhuoneessa. Pian kappaleen julkaisun (1954) jälkeen Muddy
osti ensimmäisen talonsa ja muutti sinne vaimonsa Genevan ja tämä kahden
lapsen kanssa. Billboard Magazine kirjoitti vuonna 1955: "Artistit kuten Muddy
Waters, Dinah Washington, Memphis Slim ja B.B. King ovat niitä harvoja, joilla on
todellista vetovoimaa. Monet ostavat artistia mieluummin kuin tiettyä kappaletta."

Rock & rollin jyrätessä listoille Muddy lopetti kitaransoiton. Hän jätti sen bändinsä
'modernimmille' soittajille. Muddy kävi lavallakin vain muutaman kappaleen verran
settiä kohti. Keikkamäärät laskivat ja niin tekivät palkkiotkin. Niinpä vuonna 1958
hän suostui ensimmäiseen ulkomaanmatkaansa, Englannin-kiertueeseen Otis
Spannin kanssa. Koska taustayhtye koostui paremmin Dixielandia kuin bluesia
taitavista jazz-muusikoista, Muddyn oli palattava entiseen: täyteen esilläoloon ja
kitaransoittoon. Hän shokeerasi yleisönsä omalla sähköisellä soundillaan, jota
pidettiin liian modernina. Revittiin otsikoita tyyliin "Kirkuva kitara ja ulvova piano".

Muddyn ensimmäinen enemmistöltään valkoihoiselle yleisölle esitetty
Yhdysvaltojen-konsertti näki päivänvalon 3.6.1960 Newort Jazz Festivalilla.
Tuloksena oli myös Grammyyn ehdolla ollut livealbumi. Filmimateriaalissa Muddy
nähdään sittemmin tavaramerkiksi muodostuneen Fender Telecaster -kitaran
kanssa. Albumin kannessa hän pitelee suurta ja vanhanaikaista, vartavasten John
Lee Hookerilta lainattua onttokoppaista. Rajojen ylitys kohti valkoista kansanosaa
ja jazz-yleisöä oli alkanut.

ANDRES ROOTS

- - - - -

Muddy Watersin kolmiosainen elämäkerta alkoi jaksolla "Mississippi" ja jatkuu
jaksolla "Champagne & Reefer". Blues-Finland.comin lukijat valitsivat Muddyn
kaikkien aikojen blues-nimeksi syksyllä 2007 järjestetyssä äänestyksessä.
.

.

Jaa juttu profiilissasi: |