Blues-Finland.com - Muddy Waters - Elämäkerta 3/3: Champagne and Reefer

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

MUDDY WATERS - ELÄMÄKERTA 3/3

Muddy Waters , Osa 3:
Champagne & Reefer

Lue myös Osa 1 ja Osa 2

Menestys Newportissa oli saavutettu
Muddyn omin keinoin, mutta Chess jatkoi
kokeellisella linjalla. Onnistuneisiin ideoihin
lukeutui Dixonin laatimien sanoitusten
äänittäminen Earl Hookerin
instrumentaalien päälle. "You Shook Me" ja
"You Need Love" muodostuivatkin
vuosikymmenen loppuun mennessä
vakiokappaleiksi Jeff Beck Groupin ja Led
Zeppelinin kaltaisten brittiläisten
rokkibändien ohjelmistoissa.

Muddya markkinoitiin myös kahvilapiireihin folk-laulajana. Chess julkaisi "Muddy
Waters Sings Big Bill Broonzy" –levyn Broonzyn kuoleman aikoihin vuonna 1958.
Seuraava askel oli "Folk Singer": syyskuussa 1963 äänitetyllä akustisella albumilla
soittivat Buddy Guy (kitara), Dixon (basso) ja Clifton James (rummut).

Muddy matkasi Eurooppaan American Folk Blues Festival –kiertueelle pyrkien
miellyttämään hänen sähköisiin keikkoihinsa pettynyttä yleisöä. Akustisella
kitaralla varustautuneena hän joutui todistamaan yleisön pettyvän jälleen:
brittibluesin buumi oli alkanut ja sähköisyys oli tullut muotiin. Vuonna 1965 Muddy
jammaili Dizzy Gillespien kanssa ja vuotta myöhemmin hän yritteli WOPA-aseman
DJ:nä. Samaan aikaan Chess tuotti "Brass & the Blues" LP:tä; sen tavoitteena oli
saada B.B. Kingin fanit innostumaan Muddysta.

Electric Mud

Legendaariset Lomax-taltioinnit julkaistiin joulukuussa 1966 Testament-merkillä.
Muddy oli halunnut julkaisua, mutta Leonard Chess ei ollut kiinnostunut nimen
"Down On Stovall's Plantation" saaneesta materiaalista. Sen sijaan hän äänitytti
Muddylla albumin "Super Blues" Bo Diddleyn ja Little Walterin kanssa sekä albumin
"Super Super Blues" Diddleyn ja Howlin' Wolfin kanssa. Ja vuonna 1968 seurasi
Marshall Chessin tuottama, tarunhohtoisen psykedeelinen "Electric Mud".

"Tähtäsin sillä hippien suuntaan", Muddy myönsi levystään, jolla soittivat
Marshallin värväämät avant garde jazz-muusikot. Vuosia myöhemmin hän lisäsi:
"Mutta sehän oli koiranpaskaa."

Kriitikot lyttäsivät albumin, mutta "Electric Mud" oli silti ensimmäinen Billboardin
listoille yltänyt Muddy Waters –levy. Se on edelleen yksi hänen
vaikutusvaltaisimmista pitkäsoitoistaan – ei tosin välttämättä blues-piireissä.
Seuraava levy "After the Rain" ei ollut yhtä psykedeelinen, soittivathan sillä
kitaristi-Muddyn lisäksi Otis Spann (piano) ja Paul Oscher (huuliharppu). Toisaalta
LP ei pystynyt yhtä hyvin rakentamaan siltaa sillä soittaneiden blues- ja avant
garde –muusikoiden välille.

Vuoden 1969 tupla "Fathers and Sons" oli kuitenkin edistysaskel. Projektilla oli
mukana blues-muusikoita kuten Mike Bloomfield ja Paul Butterfield, mutta Muddya
ja Spannia yritettiin silti liittouttaa nuorten, muodikkaiden muusikoiden kanssa.
Keikkoja riitti ja rahaakin tuli aiempaa enemmän – tunnin setistä maksettiin 3500
dollaria.

Sad Sad Day

Mutta sitten alkoi tapahtua: Leonard Chess myi Chess Recordsin, sai
sydänkohtauksen auton ratissa ja kuoli 16. lokakuuta 1969. Marshall Chessistä
tuli General Recorded Tape Corporationin alle siirtyneen yhtiön pomo. Lääkäri
määräsi verenpaineen hallitsemiseksi Muddyn vaihtamaan viinan Piper-Heidsieck –
sampanjaan. Otis Spann jätti bändin 17 vuoden jälkeen, ja hänen seuraajakseen
asettui Joe Willie "Pinetop" Perkins.

Muddyn matkatessa kotiin eräältä lauantai-illan keikaltaan Tennesseestä hänen
autonsa joutui nokkakolariin. Muddyn kuski sai surmansa. Tähti itse mursi kolme
kylkiluuta ja lantionsa, ja sai vammoja lonkkaan ja selkään. Hän pääsi sairaalasta
kaksi kuukautta myöhemmin – tammikuussa 1970 – käyskennellen kävelykepin
tukemana. Kitaristin kädet olivat liian paisuneet voidakseen käsitellä
instrumenttiaan.

Seuraavaksi Marshall Chess jätti yhtiön siirtyäkseen Rolling Stones Recordsin
johtoon. Chessin pääkallopaikka muutti New Yorkiin. Otis Spann kuoli
maksasyöpään 24. huhtikuuta. Muddyn terveys sen sijaan kohentui, ja hän kiersi
jälleen Eurooppaa saamatta kuitenkaan palkkioita Englannin-keikoistaan. Hän
antoi potkut managerilleen ja alkoi hoitaa buukkauksia itse – kunnes tapasi ja
rekrytoi Scott Cameronin.

"Haluanko buukata Muddy Watersia? Sama kuin kysyisi suklaariippuvaiselta
haluaako hän Hershey-patukan", Cameron sanoi. "Blues-friikit olivat
tyytymättömiä, mutta 40 - 60 –paikkaisten klubien sijaan aloin buukata häntä
näyttävimpiin paikkoihin, niihin, joissa rock & roll –bänditkin soittivat. Hänet täytyi
saada soittamaan porukalle, joka todella osti levyjä."

Hard Again

Chicagolaisella, paremman väen Mr Kelly's –klubilla äänitetty keikkajulkaisu kertoi
sekä Muddyn paluusta vireeseen että lopullisesta murtautumisesta valkoisen
yleisön suosioon. Joulukuussa hän matkusti Englantiin harpisti Carey Bellin ja
kitaristi Sammy Lawhornin kanssa äänittämään materiaalia "The London Muddy
Waters Sessions" –levyä varten. Paikallisesta osaamisesta sessioissa vastasivat
Rory Gallagher, Mitch Mitchell ja Georgie Fame.

Pian tämän jälkeen hän voitti ensimmäisen Grammy-palkintonsa. Se tuli albumista
"They Call Me Muddy Waters", jolla oli vanhoja, ennen julkaisemattomia
äänityksiä. Lontoon-sessioistakin tuli Grammy, niin kuin tuli "The Muddy Waters
Woodstock Albumistakin". Jälkimmäisellä soittivat hänen uusi kitaristinsa Bob
Margolin, Pinetop, Butterfield sekä The Bandin Levon Helm ja Garth Hudson.

Muddyn pitkäaikainen vaimo Geneva kuoli syöpään 15. maaliskuuta 1973.
Musertunut Muddy vietiin lääkäriin, joka määräsi hänet lopettamaan tupakoinnin.
Niin hän tekikin. Hän laajensi myös perhettään saatuaan huoltajuuden joihinkin
'ulkopuolisista lapsistaan'. Hän osti uuden kodin valkoisten alueelta,
Westmontista. Yksi teini-ikäinen tytär lisää löytyi keikkamatkalla New Orleansissa,
Big Bill Morganfield taas esiteltiin isälleen konsertin yhteydessä Floridassa.
Floridassa Muddy myös tapasi tulevan vaimonsa, 19-vuotiaan Marva Jean
Brooksin. Hän antoi tälle lempinimeksi "Sunshine".

Chessiltä lähdön jälkeen Cameron allekirjoitutti Muddylla sopimuksen Epicin
kanssa. Studio varattiin lokakuuksi 1976, ja kokoonpanoksi Margolin, Pinetop,
James Cotton, rumpali Willie "Big Eyes" Smith ja tuottaja-kitaristi Johnny Winter.
Winter huomautti iloisesti, että "yritän saada aikaiseksi kaiken sen, minkä
normaali studioäänittäjä yrittää välttää!" Muddy ei koskenutkaan kitaraan
sessioiden aikana. Purkitettu musiikki oli kuitenkin niin onnistunutta, että hän
julisti: "Tämä stuffi on niin hyvää, että se saa veitikkani kovaksi jälleen!" Siitä sai
myös levy nimensä.

King Bee

"Hard Again" sai Grammyn ja niin tekivät myös seuraava studiolevy "I'm Ready"
(jolla Muddy, Jimmy Rogers ja Big Walter Horton palasivat yhteen) ja upea
konserttitaltiointi "Muddy "Mississippi" Waters Live". Muddy kiersi Eurooppaa ja
teki hyvää tiliä. Piper-Heidsieck tai ainakin Dom Perignon kuului nyt vakiona hänen
rideriinsa – jos promoottorit eivät saaneet järjestettyä kyseistä juomaa, oli
hänellä aina mukanaan erä myytäväksi. Näin konserttipaikatkin pysyivät
sopimuksen raameissa.

Hänen bändinsä ei kuitenkaan päässyt hyville osingoille. Niinpä heidän oli Muddyn
ottaessa lomaa pakko rundata The Legendary Band –nimellä saadakseen kulut
peitettyä. "King Bee" –sessiot olivat tunnelmaltaan kireät. Kun Cameron ei
suostunut antamaan bändille palkankorotusta ennen Japanin-kiertuetta, Muddy
löysi itsensä johtamassa uutta bändiä. Kokoonpanoon kuului hetkellisesti myös
vanha kamu Jimmy Rogers.

Vuoden 1981 loppupuolella Muddylla diagnosoitiin keuhkosyöpä. Osa hänen
keuhkoistaan poistettiin, hän oli sädehoidossa, mutta ei kemoterapiassa. Hänen
sairautensa pidettiin salaisuutena, ja kesää 1982 lähestyttäessä hänelle
buukattiin uusi kiertue. Kaikkien yllätykseksi Muddy tuli lavalle Eric Claptonin
Miamin-konsertissa 30.6.1982 ja lauloi kappaleen "Blow Wind Blow"; Claptonin
manageri oli järjestänyt vierailun kertomatta siitä tälle. Palatessaan show'sta
Muddy yski verta. Syöpä oli uusinut, eikä hänen elimistönsä kestänyt uutta
leikkausta. Nähdessään kodin sairaalaa paremmaksi vaihtoehdoksi, McKinley
Morganfield kuoli kotonaan sydämen petettyä 30. päivänä huhtikuuta 1983.

ANDRES ROOTS

- - - - -

Muddy Watersin kolmiosainen elämäkerta alkoi jaksoilla "Mississippi" ja "Chicago".
Blues-Finland.comin lukijat valitsivat Muddyn kaikkien aikojen blues-nimeksi
syksyllä 2007 järjestetyssä äänestyksessä.
.

.

Jaa juttu profiilissasi: |