Puistoblues 2013: poimintoja kaduilta ja klubeilta
Järvenpään Puistoblues koostui tutusti paitsi näyttävästä pääkonsertista
myös laajasta tarjonnasta katulavoilla ja klubeilla.
Pienoiset sadekuurot ja pilvinen päivä säestivät torstaipäivän blueskadun
juhlintaa Järvenpäässä. Puistobluesin helteisen avajaispäivän jälkeen meno oli
vielä puolilta päivin hillittyä, olihan edelleen arkipäivä. Kuitenkin päälavan lauteet
tärisivät, kun lavalle astui Buzz Section. Tiettävästi lähes maasta polkaistu, vain
parisen vuotta yhdessä soittanut bändi rokkasi mahtavasti. Blues-rockia
linjanaan pitävä bändi pani tuulemaan ZZ Topin tyyliin (partaosastollakin oli
yritystä). Sen jäsenet ovat veteraanimuusikoita parhaassa vedossaan: Archie
Hämäläinen kitarassa, Pertti Palmu laulussa ja basson varressa, Ensio
Takamäki kurittamassa huuliharppua ja Jarmo Korhonen tukevasti rummuissa.
Muun muassa Dylania, ZZ Topia ja B.B. Kingiä versioineet herrat yltyivät kukin
instrumentteineen hurjaan menoon. Palmun sopivan karhea ääni ja
prätkähenkinen no-nonsense -meininki toivat touhuun katu-uskottavuutta.
Soittamisen ilo leimasi rentoa esitystä.
Pienelle levytorin lavalle mahtui ihmeesti isompiakin yhtyeitä. Iltapäivän iloksi
sinne asenteli piuhansa pieni suuri yhtye Doctor's Order.
Viisitoistavuotisjuhlaansa viettävä trio ei liene vieras pääkaupunkiseudun
bluesdiggareille. Yleisöä oli kerääntynyt paikalle jo mukavasti, kun arvonsa
tuntevat herrat tyylikkäissä asuissaan aloittivat keikkansa juuri ajallaan.
Bändissä soittavat Teppo Nättilä (basso ja laulu), kitaristi Archie Hämäläinen
(soittaa siis myös Buzz Sectionissa) ja Kimmo Oikarinen (rummut ja taustalaulu).
Masennuksen hoidon tohtorit aloittivat kappaleella ”Just Me, Myself and I”.
Aurinkokin tuli jo esiin pilvien takaa. Uudelta cd:ltä ”Mean Business” kuultiin
useampikin kappale, muun muassa ”We Do Mean Business” ja “How Do You
Sleep at Night”. Tiukkaa blues-rockia ja rockabillyä pistelevät musiikin
väsymättömät puuhamiehet tarjosivat yleisölle kunnon show'n. Do the boogie,
boys!
Muutama sana järjestelyistä: blueskadun päälavan puupenkeillä sai aurinkoa, jos
sadettakin, ja aidattu tilapäinen anniskeluravintola oli sopivasti hollilla.
Blueskadun ruokakojut oli tänä vuonna siirretty aivan omalle kadunpätkälleen
Prisman kulmalle, mikä oli erinomaisesti toimiva ratkaisu. Markkinakojujen
joukossa mahtui nyt hyvin kulkemaan, ja kävelykatukin oli siistimpi. Jäätelöä ja
kahvia oli toki tarjolla sielläkin, ja kadunvieren ravintolaterassit olivat täynnä
vapaa-ajan viettäjiä.
Levytori oli entiseen tapaan heti kadun alkupäässä. Kaikkea mahdollista väljästi
rock-nimikkeen alle mahtuvaa musiikkia oli saatavilla. Ja tietysti bluesia. Varsinkin
vinyylien joukosta saattoi tehdä löytöjä. Musiikkiesitysten välillä sopi siirtyä
suoraan Sibeliuksenkadun jatkeena levittäytyvään Järvenpään kauniiseen
Rantapuistoon, vaikkapa nauttimaan eväitä ja lepuuttamaan kävelystä väsyneitä
jalkoja Tuusulanjärven vilpoisten vetten äärellä.
Huojuva Lato säväytti
Perjantaina iltapäivällä tarvittiin taas hellehattua. Katsomo oli lähes täynnä, kun
päälavan valloitti pääkaupunkiseudun ylpeys, Ice Cream 12 Bar Band.
Yhtyeessä soittivat Jukka "Ice Cream" Anttila (laulu ja huuliharppu), Sammeli
Palovaara (kitara), Masa Vallius (basso) ja Kari Haakana (rummut). Reippaana
menossa mukana oleva stadilaisyhtye viljeli kuivaa huumoria ja palautti asiat
sinne minne ne kuuluvat, eli tietysti juurille.
Heti aluksi kuultiin ”Ice Cream Man”. Sammelin kitara lauloi, ja Jukan huuliharppu
valitti. ”300 Pounds of Joy” yltyi pitkään improvisointiin. Jukka yritti houkutella
kansaa tanssimaan, mutta katsomon kuumuus taisi viedä yleisöltä puhdin. Hidas
blues ”Early in the Morning” oli täyttä tunnetta. Välillä pistäydyttiin velmuilemassa
syvillä Louisianan suistomailla, sitten palattiin taas citybluesiin. ”Keep on Loving
You Baby” päätti kokonaisuuden. Nämä kaverit eivät koskaan tuota pettymystä.
Iltapäivän yllätyksestä vastasi kantribändi Huojuva Lato. Pohjois-Karjalasta
kotoisin oleva, viitisen vuotta koossa ollut yhtye alkaa vasta nyt saavuttaa
suurempaa näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Suonna Konosen luotsaaman bändin
musiikkityyli on modernia, outlaw-tyylin amerikkalaispohjaista kantria ja lyriikat
ehtaa suomalaista melankoliaa. Freud, Marx, Engels & Jung on esikuva, mutta
”Huojikset” kuulostavat kyllä aivan itseltään.
Täyteläisen soundin ja puhuttelevien kappaleiden myötä yhtye otti yleisönsä.
Solisti-kitaristi-lauluntekijä Suonna Kononen oli esiintyjänä ja tulkitsijana
kerrassaan karismaattinen. Ilkka Vartiaisen pedal steel -kitara toi kehiin kantrille
luonteenomaista kaihoa, bassossa taiteili Yrjö Vähäkallio, ja rumpuja paukutteli
Ville-Veikko Markkanen. Keikan loppuvaiheessa lavalle kiipesivät vahvistuksena
Tapio Kojo haitareineen ja Marko Aho kitaroineen yhtymään yleiseen ja
yhtäläiseen riemuun.
Osittain omat, osittain vapaasti käännetyt kappaleet vetosivat yleisöön. Älykkäät,
kauniit sanoitukset saivat kyynisen kaupunkilaisenkin herkistymään. ”Tex Willerin
poika”, ”Sydänkesän vihreät niityt”, ”Lasiset siivet” sekä tietysti Waylon
Jenningsin ja Willie Nelsonin tunnetuksi tekemä ”Äidit älkää kasvattako pojista
muusikoita” (Mammas Don't Let Your Babies Grow Up to Be Cowboys) saivat
asiaankuuluvat suosionosoitukset. Lopuksi kuultiin jo radiohitiksi muodostunut
”Rakkaus ja juuret”.
Huojikset kiittelivät yleisöä lämpimästä vastaanotosta, ja cd-myyntipöydän luona
kävi kova kuhina keikan jälkeen. Tämän esiintymisen perusteella tekisi mieli
ennustaa bändille valoisaa tulevaisuutta. Huojuvassa Ladossa on ainesta
suomalaisen musiikin kiintotähdeksi.
Takuumiehiä ja äijänköriläitä
Scandic-hotellissa oli perjantai-iltana tarjolla festarikansalle lisää hyvää musiikkia.
Illan tähdet olivat Groovy Eyes ja Curtis Salgado. Scandicin puitteet olivat
entiseen tapaan laadukkaat. Erinomainen äänentoisto ja tarpeeksi suuri
tanssilattia lavan edessä tekevät Scandicin yökerhon keikoista nautittavia.
Baarikärpäset voivat halutessaan istua rauhassa taka-alalla.
Elävää musiikkia ei tarvinnut odottaa aivan ikävään asti. Puoli yhdentoista maissa
Teppo Nättilä kuulutti esiin kotimaisen bluesin takuumiehet. Yhtye sai jalan
vispaamaan ”vanhalla tanssimusiikilla”: shufflet ja boogaloot syttyivät elämään
kitaran, kontrabasson, rumpujen ja kahden saksofonin avulla. Tanssilattialla alkoi
olla tungosta.
Pääesiintyjä saatiin lavalle puolen yön maissa. Nuori soolokitaristi veti heti keikan
aluksi tiukan instrumentaalibluesin. Sitten saapui lavalle itse Curtis Salgado.
Curtis on saanut paljon huomiota tänä vuonna blues- ja soul-musiikin
arvostettujen palkintojen myötä. Nyt kun häntä oli tilaisuus livenä kuulla, täytyy
myöntää, että hehkutus ei ole ollut aivan turhaa. Curtisin ääni ei ole varsinaisesti
korvia hivelevän kaunis, mutta siinä on sitä jotakin, joka pakottaa kuuntelemaan.
Pitkä ura, ikä ja matkan varrella kärsityt sairaudetkin ovat tietysti syventäneet
tulkintaa. Hän asuu ja vaikuttaa nykyään Portlandissa, Oregonissa, joka tuntuu
olevan länsirannikon blues- ja roots-aktiviteetin uusi keskuspaikka.
Tämä tavallisen oloinen, liki kuusikymppinen äijänköriläs sai nopeasti kontaktin
yleisöön avoimella esiintymisellään. Hän ei säästellyt ääntään, vaan antoi mennä
täysillä ensimmäisestä laulusta lähtien. Curtisin myhäilevä luottobasisti Tracy
Arrington hullutteli yleisön kanssa, ja hattunsa alla piiloillut urkuri kehitteli
tunnelmallisia soulkuvioita. Bändi pujotteli sujuvasti soulin ja bluesin
välimaastossa, unohtamatta rock & rolliakaan.
Show oli kovasti amerikkalainen, mikä tarkoitti paitsi vähän turhanaikaista
aikuisyleisön huudattamista myös keikan läpiviemistä ammattitaidolla. Curtisin
viimeisimmältä levyltä ”Soul Shot” kuultiin monia kappaleita, joista Otis Reddingin
”Love Man” oli ehkä tunnetuin. Välillä Curtis heittäytyi pitkiin puheintroihin
vanhojen soul-legendojen tapaan. Salgadoa on moitittu ohjelmiston
hajanaisuudesta, mutta eri tyylilajista toiseen hyppelehtiminen saattaa johtua
siitäkin, ettei hänellä ole vakituista taustayhtyettä kiertueilla. Yleisöä se ei
kuitenkaan haitannut. Lavan edessä tunnelmoi ja groovasi melko onnellisen
näköistä porukkaa.
On hyvä, että meitä näinä materiaalisina aikoina muistutetaan taidemuodosta
nimeltä soul, joka nostaa mielen aina arkipäiväisen yläpuolelle. Tällaisen hengen
saattelemana oli hyvä poistua keikan jälkeen lämpimään kesäyöhön.
ANNAMARI LAUSALA, teksti ja kuva
Lisää Puistobluesista 2013: Thorogood-raportti, pääkonserttiraportti, galleria
.
|
