Blues-Finland.com - Puistoblues 2017, Järvenpää - Raportti

PUISTOBLUES 2017, JÄRVENPÄÄ - RAPORTTI - PÄÄKONSERTTI

5.7.2017 Kuvagalleria

Luther ja Cody Dickinson

Puistoblues juhli näyttävästi
Järvenpään Puistoblues toimii varmasti kuin kone. North Mississippi Allstars
oli pääkonsertissa riemastuttava, ja Little Steven puolusti paikkaansa. Myös
suomalainen osaaminen jyräsi.

Järvenpään Puistobluesin pääkonsertin, ”bluespiknikin”, iloisin yllätys oli
valloittava North Mississippi Allstars. Mississipin muhkeasta mullasta ponnistava
bändi esiintyi duona: Hernandon veijariveljekset Luther ja Cody Dickinson vievät
perinteistä Delta-bluesia uusiin suuntiin sekoittaen siihen muun muassa rock ’n’
rollia, rytmibluesia ja gospelia.

Toisaalta duo ei vierasta tangoa sen paremmin kuin Jimi Hendrixiäkään –
uskomattomia energiapakkauksia! Vuonna 1996 perustetun bändin soundi
kertoo pitkälle kehitetystä taidosta ja uskalluksesta heittäytyä. Sähkökitara ja
rummut ovat peruskalustoa, mutta molemmat muusikot hallitsevat pätevästi
useita soittimia. Variointia oli siis helppo tuottaa. Taiturimainen Luther pudotteli
hurmaavia bluesskaaloja varsinkin slide-tekniikalla. Molemmat ovat myös
erinomaisia laulajia.

Cody Dickinson on kehittänyt pianonsoittoon omaperäisen stride-muunnelman,
yksinkertaisen sointutekniikan sähköpianolla. Digibasso oli useimpiin kappaleisiin
nauhoitettu etukäteen, ja Cody ohjaili lähinnä perusääniin pohjaavia sävelkulkuja
napin painalluksin.

Huumoria esityksessä riitti yllin kyllin. ”Rollin’ and Tumblin’” oli takuuvarmasti
omaperäisin versio ikinä tästä klassikosta. Se sisälsi muun muassa ”Spoonful”- ja
”Sunshine of Your Love” -riffit. ”World Boogie” kahvipurkkijousisoittimella lähestyi
jo Werner Bros -osaston kihvelihuumoria.

SF Blues tuimana

Puistobluesin pääkonserttiin tulijoita tervehti jo Järvenpään asemalla iloinen
joukko suomalaisia bluesveteraaneja. ”Unchain My Heart” ja muut tutut sävelet
pistivät bluesvireen heti päälle. Vanhankylänniemen portilla Black River
Bluesman ja Bad Mood Hudson viihdyttivät tulijoita jammaillen kedolla. Tunnelma
oli siis viritetty parhaimmilleen jo porttien avautuessa.

Itse bluespiknik, jota vietettiin heinäkuun ensimmäisenä lauantaina, tarjosi
eturivin koti- ja ulkomaisia artisteja aamusta iltamyöhään. Erinomaisesti
toimineet rytmiryhmät pitivät vauhtia ja mielenkiintoa yllä. Tapahtuman
neljättäkymmenettä pääkonserttia juhlittiin Vanhankylänniemessä viiden
tasokkaan yhtyeen johdolla – hyvin erityylisiä esityksiä ja tapahtumia oli tarjolla
kaikenikäiselle bluesväelle.

SF Blues täyttää vuosia: 15 vuotta on suomalaisin voimin viety bluesia
eteenpäin. Maamme tunnetuimpien bluesartistien – Dave Lindholm, Heikki
Silvennoinen, Pepe Ahlqvist – johtamassa kokoonpanossa kaikki ovat
edustettuina ensisijaisesti kitaristin ominaisuudessa. Kaikki myös laulavat.
Vokalistiosuudet parhaiten hoiti odotetusti Ahlqvist.

Rehevä Bo Diddley -alku sai pian jatkoa Don Nixin ”Going Down” -klassikon
versiosta, joka ehkä hieman haparoiden haki ensimmäisen G3-konseptin
tunnelmaa (Satriani-Vai-Johnson, 1996). Toisin kuin G3, SF Bluesin kaikki
kitaristit lähestyvät bluesia perinteikkäällä tavalla – tietysti persoonina ja
soittotyyleiltään varsin erilaisista tulokulmista. Uudistava tendenssi jäi kuitenkin
vaatimattomaksi.

Unisonosooloja, dialogiosioita, soundeilla ja kierroilla leikittelyitä ja muita
vastaavia jäi kaipaamaan. Perinteinen kitarablues kuulosti trion käsissä hyvältä,
vaikka varsinaista juhla- tai yllätystunnelmaa ei syntynytkään. Niin vanha ’musta’
blues (kuten Muddy Watersin ”Hoochie Coochie Man”), nuoremman polven
musiikki (Guitar Slimin ”The Things That I Used to Do” Stevie Ray Vaughan -
versiona) kuin brittiblueskin (Fleetwood Macin ”I Loved Another Woman”) –
kaikki varsin maukasta nautintoa.

Toinen asia, yhtä tärkeä, on bändin jokseenkin omituinen kommunikointi ja
sitoutuminen; rutiinikeikan makua oli nyt aika paljon. Dave on tunnetusti kulmikas
luonne, eikä hän epäröi näyttää huonoa tuultaan. Hän soitti ison osan ajasta
poissaolevan tuntuisena, vieläpä selin kollegoihinsa ja alkoi muun muassa
spiikata Pepen vielä lopetellessa laulua.

Totista Silvennoista lavalla on mahdoton uskoa TV-esiintyjäksi. Ilme ei
värähdäkään, eikä hän ottanut kontaktia muihin. Silvennoisen soitto on kuitenkin
parantunut entisestään, ja varsinkin popvaikutteinen mollisoitto bluesrock-
kappaleilla oli parhaimmillaan innostavaa.

Pepe on aina sosiaalinen ja ihmisiä lähestyvä tyyppi. Hän rupatteli nytkin
seurallisesti yleisölle. Huuliharpistin kitaransoittoon on tullut uutta nurkkaa, ja
Gibson-Fender-soundi Daven kanssa toimi mainiosti.

Yhteistyössä

Savonsolmu Beach & Blues Party, Pieksämäki
,

SF Bluesilla on juureva ja luotettava rytmiryhmä (Jani Auvinen, Mikko Löytty).
Vieraat, bluesin grand old man Eero Raittinen ja urkuri Jukka Gustavson,
rikastuttivat musisointia raikkaasti ja lopulta nostivat aktin rutiinikeikan
yläpuolelle.

Eeron, 72, ”Rock and Roll Hoochie Koo” kelpaisi malliksi kenelle tahansa
rytmimusiikin nuorelle opiskelijalle. Jukan ääniala taas on iän myötä laskenut.
Esimerkillistä olisi myöntää tosiasiat ja transponoida lauluja. Tahattomalta
komiikalta ei voi välttyä, kun ylä-ääniä tavoitteleva laulaja kiemurtelee kuin mato
ongenkoukussa. Urkurina hän on erinomainen, kuten aina ennenkin.

Blue Strip jyräsi

Pohjalaiset bluesrockin lähettiläät, Micke Björklöf & Blue Strip, ovat kiertäneet
ahkerasti maailmalla levittämässä bluesin elähdyttävää sanomaa saaden hyvää
palautetta erityisesti ”Ain’t Bad Yet” -albumistaan, johon bändin setti
Puistobluesissa pääosin perustuikin. Bändi on epäilemättä yksi Suomen
bluesskenen parhaita livebändejä, ainakin klubeilla. Isolla lavalla tilanne on
hiukan ongelmainen.

Heavykitaristien isähahmo Tony Iommi sanoi muistelmissaan, että raskaan
soundin tekijöiden pitäisi sisällyttää esityksiinsä myös tyyniä ja hiljaa soitettavia
jaksoja ja mielellään kokonaisia akustisia biisejäkin, ettei homma mene silkaksi
luukuttamiseksi. Iommi on oikeassa, ja omaa nahkaansa jo pitkään uudelleen
luonut Blue Strip on tästä tarpeesta soiva muistutus (vaikkei se tietysti mikään
hevibändi olekaan).

Blue Stripin Lefty Leppänen ja Micke Björklöf

Bändin kunnianhimoiset rytmikoukut, melodia- ja tonaliteetti-ideat ja kokonaiset
biisitkin kuulostavat varmaan hyviltä vielä treenikämpässä, 50 watin vahvistimilla
hiljaa soitettuina. Niiden transferointi studioon on jo vaikeampaa. Kilowattien
ärjyntä isolla festivaalilavalla eliminoi suuren osan nyansseista ja valitettavasti
myös dynamiikasta. Tiuhaan seuraavat temponvaihdokset tekevät pakostakin
kappaleista levottomia, ja svengin rakentaminen vaikeutuu.

Timo Roiko-Jokelan marimba olisi vaatinut huomattavasti hennompaa volyymin
käyttöä, samoin suuri osa Micken ja Ville ”Lefty” Leppäsen stemmalaulusta. Mitä
olisikaan kahden akustisen kitaran ja kahden ensiluokkaisen vokalistin akustinen
numero rytinän lomassa? Muistissa on vielä Micke ja Eero Raittinen ravintola
Taron legendaarisessa Christmas Jazz Meetingissä Ylistarossa. Mellow down
easy; kahden miehen laulua, shoe tapping ja huuliharppu – fiiliksen syntymiseen
ei muuta kaivattu.

On tietenkin hyvä, että musiikkia uudistetaan. Micken jengi ansaitsee arvostusta
renovaatioistaan. Jäntterä rytmiryhmä (Teemu Vuorela, Seppo Nuolikoski) soitti
Blues Stripin takuuna, ja miellyttävää oli havaita basisti Seppo Nuolikosken
luopuneen liikanaisesta särön ja sustain-efektin käytöstä. ”Last Train to
Memphis” oli tyrmäävän hyvä.

Hengästyttävä Agents

Agents blueskeikalla ei ehkä ollut aivan niin ”ainutkertainen” kokemus kuin
festari-info antoi odottaa. Agents, yksi Suomen suosituimmista tanssiyhtyeistä,
soitti muun muassa Vaasan Halloween Blues -bileissä vuonna 2008. Silloin C-
Comboa vahvisti tuikea laulu- ja pianovahvistus eli Marko ”Mr Breathless”
Julkunen, kuten nytkin.

Taitavan kitaristin Esa Pulliaisen
tarunomainen twang-soundi soi ylväästi
Shadowsista CCR:ään ja The Rolling
Stonesiin. Hengästyttävään tapaansa
Julkunen piti vauhtia yllä. Isolla lavalla
hieman epävarma Jerry Lee Lewis -imitaatio
liikkui ajoin uhkaavasti parodian rajoilla,
mutta viihdyttävällä tavalla.

Vuonna 1979 perustetun Agentsin nykyinen
laulusolisti Vesa Haaja on laatuunkäypä
tanssiorkesterin solisti. Rock & roll -
tulkitsijana hän ajautuu kompetenssinsa
reunalle, ja esityksen nautittavuus kaventuu.
Toisaalta perinteinen paritanssiohjelmisto
bluesväelle on ehkä hiukan ajattelematonta
– ja foxtrotin vääntö sujuu kedolla huonosti.

Varsinaisen pysäyttäjän ja blockbusterin
roolin nappasi Esa Kuloniemi, joka otti
yleisönsä varmoin ottein. ”Shake Your
Moneymaker” Honey B & T-Bonesin
perinteisenä yleisönvillintänumerona oli
täyttä mannaa nytkin. Tosin tunnetun

Esa Pulliainen

Fleetwood Mac -toisinnon sijaan toivoisi joskus kuulevansa haasteellisempaa The
Paul Butterfield Blues Band -versiota – Kuloniemi on yksi niitä harvoja, jotka
oloissamme yltäisivät edesmenneen Mike Bloomfieldin raivoisaan slide-
sahaukseen.

Bändimuistelmissaan Agents kertoi ajattelevansa kaupallisesti – mennään vain
niille festareille, joista saa jatkokeikkoja. Luulisin silti tämän näytön riittävän
bluestapahtumiin aika pitkäksi aikaa (tai ainakin foxtrotit voisi jättää pois).

Esa Pulliainen veti kuitenkin Peter Greenin ”Albatross”-hitistä lopuksi niin kauniin
version, että olkoon menneeksi, nyt tämän kerran… Erityinen ansio svengin
rakentamisesta kuuluu rumpali Jari Kettusen ja basisti Kai Pulliaisen mainiolle
rytmityöskentelylle.

Little Steven ja soulin apostolit

Little Steven (Steven van Zandt) on luonut nimensä bluesin ulkopuolella,
rockkitaristina ja lauluntekijänä. Lisäksi hän on tv-persoona, tuottaja ja
viihdealan toimija (meilläkin nähdyissä Lilyhammer- ja Sopranos-sarjoissa).
Piknikille hän toi 14-henkisen The Disciples of Soul -kokoonpanonsa.

Bruce Springsteen & The E Street Bandissä nimensä vakiinnuttanut Van Zandt
on armottoman harjaantunut, musiikkiviihteen täysiverinen ammattilainen.
Vahvan rutiinin turvin saadaan kasaan laatuisa show. Englannin ”disciple”
tarkoittaa opetuslasta. Aluksi hiukan epävarman oloinen ryhmä kärsikin
hajanaisuudesta ja nähtävästi yhteisen soittokokemuksen puutteesta, mutta
paransi otetaan loppua kohti.

Vaikka Little Steveniä ei käy luonnehtiminen blueskitaristiksi, ja hänen bändiään
vielä vähemmän bluesyhtyeeksi, valintaa pääesiintyjäksi täytyy – ehkä rahtusen
vastentahtoisesti – pitää onnistuneena vetona. Hän toimi vetonaulana.
Puistobluesin pääkonsertin molemmat amerikkalaisvieraat toivat virkeyttä ja
eloisaa ilmettä muutoin hieman yksivakaiseen juhlaprofiiliin.

Lue laajempi Little Steven -raportti

Vanhankylänniemen konsertin pääesiintyjänä Little Steven oli odotettu vieras,
mistä kertoo sekin, että yleisö odotti nyt kärsivällisesti aktia loppuun asti.
Useinhan porukkaa on valunut jo takaisin kaupunkiin, kun pääesiintyjä vasta
virittelee kamojaan. Näin oli esimerkiksi Status Quon laita kolme vuotta sitten, ja
bändi on sentään yksi bluesrockin kovimpia lipunkantajia.

Puistobluesin organisaatio toimii varmasti kuin kone. Vanhankylänniemeen oli
järjestetty nonstop-yhteys Järvenpään rautatieasemalta, ja bussit liikennöivät
tiuhaan. Järvenpään kaupungin keskustassa bluesmeininki oli vilkasta. Alueen
palvelut pelasivat vilkkaasti. Klubi-iltojen tasoa voi arvostaa korkealle.
Esiintyjävalinnoissa oli samaten miellyttävää variointia rytmimusiikin eri osa-
alueilta.

ANTTI SUVANTO, teksti
MARKO AHO, kuvat

Kuvagalleria

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT