RAUMA BLUES 2019 - PÄÄKONSERTTI - RAPORTTI
|
Nautinnollinen Rauma Blues 2019
|
|
|
John Nemeth viihtyi Raumalla. Kuva: Olli Sulin
|
20.8.2019 Kuvagalleria (Olli Sulin)
John Nemeth, John Primer ja Shemekia Copeland toivat länsirannikolle aitoa
amerikanbluesia. Trickbag ja Wentus Blues Band takasivat, ettei Eurooppa
jäänyt pekkaa pahemmaksi.
Teksti: Antti Suvanto
Rauma Bluesissa soul- ja rytmibluespainotteinen pääkonserttiohjelma huipentui
Shemekia Copelandin upeassa solistiosuudessa, myös huuliharpisti-vokalisti
John Nemeth valloitti yleisön gospelsävyisellä soulilla. Varsinaisen bluesosuuden
kruunasi John Primerin rautainen sessio. Telttakonsertti käynnistyi jo iltapäivällä
bluesvetoisesti Wentus Blues Bandin johdolla ja viipyi hervottomissa
rockabillytunnelmissa monikansallisen Trickbagin johdolla.
Trickbag oli monelle uusi tuttavuus, vaikka bändi on toiminut jo 25 vuotta.
Rennolla soitollaan ja hurtilla huumorilla siitä tuli heti yleisönsuosikki. Alkuosa oli
hiukan kaavamaista lämmittelyä, mutta sekin lähti sydämestä. Ote odotetusti
terästyi jatkossa. ”I Wanna Know” siirsi painopisteettä enemmän rock and rollin
suuntaan.
Bändi ei kuvia kumarra isollakaan estradilla, mutta klubeilla nämä kaverit
epäilyksettä tekevät yleisöstä kreisin. Yllättäen tangoa, mamboa ja
rautalankakitaraa – ajoin vallitsi hiukan samanlainen, absurdi tunnelma kuin
Quentin Tarantinon alkutuotannon elokuvissa (esimerkiksi Pulp Fiction).
|
|
|
Yhtyeen johtohahmo on vokalisti Tommy ”Big T” Moberg, vauhdikas ja tarmokas
entertainer. Innostuessaan estoton showmies oli täysin pidäkkeetön ja lähti
yleisön joukkoonkin laulamaan ja soittamaan lyömäsoittimia. Hän mieluusti opasti
varsinkin naispuolista yleisöä perkussioiden soiton jalossa taidossa.
Stop making sense!
Ruotsalaisten yleinen tapa on kuitenkin pistää aina ensin perusasiat kuntoon.
Vasta sitten mennään erikoisuuksiin, kuten show’n pitoon. Tämä pätee kaikkeen,
jopa euroviisuihin; vain Suomella on varaa lähettää niihin skaboihin
harrastelijoita.
Tyvestä puuhun -tyylin soisi yleistyvän Suomessakin; varsinkin popparivokalistien
piirissä vallalla oleva ”latvasta suoraan huipulle” on falskia. Sellainen vain
turhauttaa vähänkin kriittisen kuulijan. Nyt tarjottiin posketon show, jossa oli
taito kaiken perustana.
Suomalaiskontribuution bändiin toi kitaristi Tomi Leino. Tarttuvien fillien mestari
pudotteli varmoin ottein täyteaineksia laulun lomaan. Myös takapotkuille
sijoitetut kitarakompit olivat jälleen omaa luokkaansa.
|
|
|
”Do Watcha Want” veti komeasti yhteen kahden väkevän lavacharmöörin
parhaat puolet. Hieno juttu, että Leino alkaa vapautua jäykästä ja hiukan
muodollisesta lookistaan. Bill Haleyn ”Rock Around The Clock” -kappaleen
legendaarisen kitarasoolon (Danny Cedronen mukaan) imitaatio oli herkullinen;
lämmöllä tehtyä huumoria, ei siis sarkasmia.
Englantilainen huuliharpisti West Weston puhalteli harppufillejä elegantisti ja
löysi pienestä soittimestaan myös aggressiivisempaa sävyä. Weston osoittautui
livetilanteessa myös taitavaksi vokalistiksi. Rumpali Marcus Andersson oli
herkkänä Mobergin hulluttelulle, mutta piti ajajan paikalla timen tiukasti
hallussaan. Onnistunut show vaatii aina takuumiehensä.
Lars Näsmanin kontrabasso meni melkoisin vapausastein, ja soitto oli ajoin
hieman työlään näköistä. Maaliin asti kuitenkin päästiin. Rockabillybändien tyyliin
jättisoittimen nostelu ja kanniskelu ympäri lavaa lisäsi visuaalista tenhoa. Toteen
näytettiin, että kitaran lisäksi kontrabassoakin voi soittaa niskan takaa.
Bo Diddley -kompilla vedetty ”Listen to Your Mama” yhdisti killeribiittiin rap-
osioita – kerrassaan nerokasta! Varmemmaksi vakuudeksi ”Big T” katosi lopulta
vielä yleisön sekaan räppäämään. Tosikkomaisuus pois, bluesistakin!
|
|
|
Suomalaisyleisölle vielä hiukan vieraaksi jäänyt huuliharpisti-vokalisti John
Nemeth valtasi Rauman ja ihmisten sydämet äkkirynnäköllä. Funk, blues, soul,
rhythm and blues, gospel ja kauniit balladit – näillä eväillä John Nemeth Band oli
liikkeellä. Tosin vokalistin hip hop -tausta on vielä kaikuna mukana tulkinnoissa.
Nemeth on urallaan kiinnostavassa kasvuvaiheessa. Soul ja gospel sopivat
Nemethin lämpimälle ja pehmeälle äänelle bluesia paremmin, koska lauluääni on
oikeastaan melko ohut. Munnari pelkällä rumpukompilla on aina tenhoavaa ja
tekee yleisöstä pöhkön – tätä lisää, kiitos.
Rumpalin jaot noudattivat rollarien Charlie Wattsin jokseenkin riisuttua tyyliä,
kuten lepuuttaa oikeaa kättä hi-hat -lyönnillä painollisilla tahdinosilla (kakkonen
ja nelonen, jotka siis otetaan vasurilla virveliin). Tämä näytti olevan Rauman
bändeillä tänä vuonna yleinen tapa.
Charlie on sitkeästi pitänyt pintansa, kun rumpaleita on leegioittain siirtynyt
unholaan. Siirto symbaalien lyöntiin ei nyt ehkä aivan täysin tuonut sitä
lennokkuutta, jollaista esimerkiksi ”jazzblues” edellyttää – tässä siis
kehitettävää. Vallattoman raivoisaan rumpusooloon kuitenkin päästin setin
loppujaksolla.
Puhaltimet (saksofoni, trumpetti) soivat komeasti, aivan kuin Paul Butterfield
Blues Bandilla parhaina päivinään. Varsinaiset puhallinsoolot jäivät melko vähiin.
|
|
|
Taitavaa nyanssien käyttöä edusti ”I’m A Country Boy”, jota onnistunut
urkusoundi tuki mitä parhaiten. Bändin nuori kitaristi teki hyvää perustyötä.
Nemethin levytettyyn tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua; laulutekstien
koskettavat pohdinnatkin avautuvat silloin liveä paremmin.
|
|
|
John Primer. Kuva: Olli Sulin
|
The Real Deal Blues Band on kitaristi John Primerin sykähdyttävä bändikonsepti.
Vasta 90-luvulla soolouralle rohkaistunut maestro (74) rakensi persoonalliselle
ilmaisulleen vankan pohjan Chicagon jengissä (Magic Slim, Willie Dixon, Muddy
Waters). Liioittelematta voi sanoa, että hänen Rauman-sessionsa oli yksi
vuosikymmenen tärkeimpiä vierailuja.
Primerin kitaransoitossa oli nurkkaa ja särmää heti alkutahdeista alkaen. Double
stopin oivallista käyttöä, vähäeleisiä power-sointuja – ja tarvittaessa myös
silmitöntä staccato-sahausta. Jälkimmäistä hän teki myös lickien päälle. Useimmat
kitaristit tyytyvät yhden äänen single note -sahaamiseen plektralla, ja
parhaimmillaankin kolmiääniseen sointuun (tekemättä edes arpeggioita).
Basistin kanssa seniorit vetivät tiukkaa settiä, keskitempoista ja hidasta 12
tahdin bluesia ja tiheäjakoista rhythm and bluesia; parasta aikoihin. Viisikielinen
bassokitara oli tyrmäävän hyvä; tekemättä mitään numeroa itsestään basisti
muodosti jykevän ja samalla joustavan rytmisen taustan kitaralle, laululle ja
huuliharpulle.
Huuliharppu (Steve Bell) oli mukana klubi-illan unplugged-duokeikalla. Harppu
kohosi nyt vielä keskeisemmäksi kuin duolla. Raastava vääntöä keuhkojen
pohjasta – aivan varmasti myös sydämen pohjasta, mutta tarvittaessa huilun
kaltaista, eleganttia ja taidokasta kuviointia. Harpun ylä-äänillä leikittelyä oli ilo
kuunnella.
|
| |
|
|
Bellin munnarisoolot menivät kautta linjan pienellä bluesharpulla, vaikka biisi
menee mollissa – kaikki bluesharputhan on viritetty yhteen duuriin. Tietysti ne
ovat vain mollien komplementtisointuja, mutta tämähän on pelkkää
musiikinteoriaa. Soittaa nautinnollinen soolo siinä, ilman ainuttakaan väärää
ääntä, on teko.
Steve Bell hieman kompensoi skaalaan kuulumattomia ääniä sopraanosaksofonia
muistuttavalla äänellä ja omalla hyräillyllään. Taitava sävelmaalari ei koskaan
maalaa itseään nurkkaan.
”Hoochie Coochie Man” kuultiin bändiversiona uudestaan. Muuten ei ollut paljon
yhteistä edellisillan workshopin kanssa, paitsi kaunis balladi ”Rainy Night in
Georgia”. Maestron sydämiin käyneen unplugged-session jäljiltä hyppy raisuun,
sähköiseen ja kipinöivään maailmaan oli melkoinen.
“Got My Mojo Working” huipensi session. Nemethiä ja Primeria kuultiin vielä illan
viimeisessä sessiossa, kun Shemekia pyysi heidät lavalle. Spiikissään hän aprikoi,
mahdammeko olleenkaan tietää, millainen bluesin elävä legenda meillä oikein oli
keskuudessamme.
Nyt ainakin tiedämme.
Paljon nautintoja siis mahtui Rauma Bluesin ohjelmaan. Yleisömäärien kasvaessa
Rauman päätapahtuma-areena, suuri bluesteltta, alkaa jo käydä ahtaaksi. Salin
takaosassa ovat varatut paikat, keskellä istumapaikat ja etuosa tanssijoille tai
muuten seisaaltaan kuuntelevan yleisön. Jälkimmäistä alkoi olla niin lukuisasti,
että keskiosasta näköyhteyttä ei saanut enää edes näyttöruutuun, saati itse
estradille. Screenin nostoa tai koon kasvatusta taas rajoittaa teltan katto – ehkä
useampi näyttölaite auttaisi? Joka tapauksessa hieno juttu, että yleisöä on
paljon, kunhan kaikkien kuuntelu- ja katselunautinto säilytetään.
ANTTI SUVANTO
Kuvagalleria (Olli Sulin)
|
|
|
| |
|
|
| |
Etusivu | Uutiset | Artikkelit | Keikkakalenteri | Festarikalenteri | Artistit
Kuunteluhuone | Finnish Blues Exchange | Foorumi | Info | In English
.
|
Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2019
.
|
|
