Blues-Finland.com - Stompin' at the Savoy 2012, Helsinki

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

STOMPIN' AT THE SAVOY 2012, HELSINKI

22.4.2012

Leino, Tail Dragger, Corritore, Prepula

Savoyssa tömisteltiin
Helsingin Savoy-teatteri oli viikonlopun ajan pullollaan juurimusiikkia. Tail
Dragger ja Bob Corritore puhkuivat Chicagon tuulia. Varsinaisten konserttien
lisäksi pidettiin myyjäisiä ja koulutusta.

Helsingin Stompin' at the Savoy -festivaali järjestettiin todellisella jokaiselle
jotakin -periaatteella. Kahden illan konsertteihin oli valittu esiintyjät laajalla
skaalalla. Mukana oli räyhäkästä vaihtoehtobluesia, skata ja yksi tv-ohjelma
Idolsistakin tuttu kasvo. ”Virallisen” osuuden lisäksi viikonloppuun mahtuivat parit
pitkät bluesjamit, sunnuntainen markkinatapahtuma, kitara-workshop ja
koululaiskonsertti.

Etukäteen mielenkiintoisimmaksi nimeksi Savoy-teatterin esiintyjäkaartista
nousivat herrat Tail Dragger ja Bob Corritore. Ensimmäistä kertaa Suomessa
vierailleen parivaljakon tuoreen levyn perusteella tiesin luvassa olevan jämäkkää
vääntöä. ”Longtime Friends In The Blues” tarjoaa nimittäin karua vanhan liiton
Chicago-bluesia – perusmeininkiä, joka nykyisessä tyylikirjojen tulvassa tuppaa
jäämään vaihtoehtoiseen ja jopa marginaaliseen asemaan.

Levyn nimi ei ole tuulesta temmattu fraasi. Dragger ja Corritore ovat tunteneet
toisensa jo lähes neljäkymmentä vuotta. Vaikka he ovat vuosien saatossa paljon
soittaneet yhdessä, tämä on vasta heidän ensimmäinen kimppalevynsä.

Tail Draggerin laulutyyli tuo elävästi mieleen Howlin' Wolfin. Ei olekaan suuren
suuri yllätys, että samaisen Suden hän mainitsee tärkeimmäksi esikuvakseen. Tail
Draggerin ohjelmisto sisältää yksinkertaisen tehokasta perusbluesia, jossa ei
juurikaan runoilulle ole sijaa. Vahvalla tunteella ryyditetyt tekstit edustavat
useimmiten toteavaa realismia. Hyvästä esimerkistä käy ilmeisen omakohtainen ”
My Head Is Bald”.

Aitoon vanhan liiton tyyliin Dragger ei viihdy korkealla lavalla "näytillä", vaan
haluaa päästä ottamaan kontaktia yleisöön. Savoyssa hän käppäili heti setin
aluksi alas lavalta ja lauloi keikan suoraan eturivin väelle. Samaan aikaan lavalla
bändi tarjosi maukasta taustatukea.
.

Aina eturivissä: Tail Dragger

Vanhojen kaverusten bändinä soittanut Tomi Leinon trio hoiti hommansa tuttuun
tyyliin mallikkaasti. Monien suurten legendojen (Koko Taylor, Honeyboy Edwards,
Little Milton) kanssa työskennellyt Corritore näytti nauttivan Tomi Leinon
kitaroinnista aivan erityisesti. Hän keskittyi hymyillen kuuntelemaan sooloja, ja
hyviltä ne kuulostivat tavallisten pulliaisten korvissakin.

Leino todella pani parastaan muutamaan otteeseen. Miehen tositoimissa
nähneet tietävät, että se ei ole ihan vähän. Toivomisen varaa ei jättänyt Jaska
Prepulan ja Mikko Peltolan loihtima komppikaan. Se rullasi kiireettömän
svengaavasti, kuitenkaan turhia lepsuilematta. Sen tahtiin kelpasi
blueskumppanusten ärjyä ja puhkua – ja kyllä Corritore puhkuikin! Hän fillaili
Draggerin laulun väleihin lähes tauotta ja soitti pitkiä soolojakin. Kokonaisuus ei
silti mennyt tukkoon.

Oli mukavaa tavata Corritoren kaltainen, monessa liemessä muhinut bluesjäärä,
jonka puheista ja toimista paistaa todellinen rakkaus soittamiseen ja ennen
kaikkea bluesiin. Molempina iltoina hän viihtyi jatkojameissakin pitkään lavalla ja
näytti aidosti nauttivan. Ihmeteltävääkin Bobilla tosin oli: kun Suomessa on näin
kovia harpisteja, minkä ihmeen takia hänet edes tarvitsi tänne kutsua?

Skottilais-helsinkiläistä remellystä

Ennen Corritorea ja Tail Draggeria lauantain juhlallisuudet avasi Dave Arcari
riehakkaaseeen tyyliinsä. Konserttimaisen jäykkä tunnelma ei näyttänyt Daven
vauhtia isommalti haittaavan. Hän remelsi pitkin lavaa peltikitaroineen ja roiski
tulemaan vastustamattoman mukaansa tempaavaa alt.bluesia.

Settiin mahtuivat muun muassa jämerät suosikkini ”Devil's Left Hand” ja ”
Hangman's Blues”. Tosin ensin mainitun Dave sekoitti spiikissään Steve Earlen ”
Devil's Right Handiin”.

Setin lopuksi lavalle kapusivat tuimat ”laitahyökkäjät” Honey Aaltonen ja Juuso
Haapasalo. Pystybassolla, rummulla ja pellillä varustautuneina he lietsoivat
Arcarin entistä hurjempaan vauhtiin. Esimerkiksi Johnny Cashilta lainattu ”Blue
Train” kulki malliin, josta kelpaisi VR:n ottaa esimerkkiä. Arcari innostui myös
reippailemaan. Hän vetäisi iltalenkin koko salin ympäri samalla kitaraa soittaen.

Honeyn ja Juuson muodostama Hellsinki Hellraisers on mukana Arcarin tuoreella
”Nobody's Fool” -levyllä. Savoyssa kuulin, että yhteistyölle on mitä luultavimmin
tiedossa jatkoa. Kolmikko oli viettänyt taas pari päivää helsinkiläisen studion
hämärässä. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää.

Myöhäisillassa ruotsalaisittain

Lauantai-illan päätöksenä kuultiin letkeämmän puoleista meininkiä läntisestä
naapurimaastamme. Suomessa vankkaa kannatusta nauttiva Sven Zetterberg
esiintyi tällä kertaa The Beat From Palookaville -orkesterin solistina. Kolmella
puhaltajalla ja koskettimilla varustettu iso bändi sopi hienosti teemana olleeseen
soul-voittoiseen materiaaliin.

Svedusoulia: Svenne

Zetterberg jätti nyt kitaran ja huuliharpun soiton vähemmälle ja keskittyi
laulusolistin tehtäviin. Varsin tyylikkäästi ja tunnekylläisesti hän materiaalin
tulkitsikin. Itselleni kolisivat parhaiten rivakammat numerot. Niihin bändi sai
puhallettua hyvän imun. Niissä saatiin varovaista esimakua siitä, minkälaiseksi
meno voi kovimmillaan Palookavillessä yltyä. Setin alkupuolella vauhti rykäistiin
päälle ”He's Too Old” -kipaleella, ja myöhemmin kuultiin kertakaikkisen sähäkkä
Roy Head -versiointi ”Treat Her Right”.

Setin puolivälissä Zetterberg poistui kesken piisin lavalta. Tommy Moberg asteli
tilalle. Keikka vaihtui lennosta Palookavillen omaksi show'ksi. Jos bändi olikin
hoitanut Svenin taustalla hommansa tyylikkäästi, niin nyt laitettiin vielä vähän
lisää jenkaa koneeseen ja kravattia löysemmälle.

The Beat From Palookaville oli minulle uusi tuttavuus. Olin toki kuullut bändin
nimen siellä ja täällä, mutta en oikein tiennyt mitä odottaa. Olikin mukavaa
yllättyä toden teolla. Bändi tarjosi rhythm & bluesin, skan, rock and rollin ja soulin
sekaisen kokonaisuuden, josta ei vauhtia puuttunut. Moberg osoittautui
mainioksi ja ilmeikkääksi esiintyjäksi. Hänen olemuksestaan paistoivat läpi niin
entisaikaiset mykkäfilmien sankarit kuin Bluesin veljeksetkin. Kaikeksi onneksi
hän on myös oivallinen laulaja.

Hyvin valittu lainamateriaali, jonka sekaan heiteltiin kokonaisuuteen sopivia omia
piisejä, oli kerrassaan toimiva kaava. Esimerkiksi Andre Williamsin ”Is It True” ja
Madnessinkin levyttämä ”Shame And Scandal” saivat penkkirivin heilumaan siinä
määrin, etten ilmeisesti ollut ainoa, jota rytmiikka puhutteli. Meno yltyi paikoittain
villiksi. Annoin itselleni kertoa, että koettu oli kuitenkin aavistuksen vaisua näiden
herrojen asteikolla.

Idoleita ja bluesia

Honey B & The T-Bones esiintyi Stompin' at the Savoy -tapahtumassa
suomalaisen rapin kärkinimen Palefacen kanssa. Bändi toimi hienosti, ja Paleface
osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Myös blueskulkuri Steve Jamesin setissä oli
meininki kohdillaan. Jamesin ilmaisu on hienostelematon ja hänen slide-
kitarointinsa nautittavaa.

Perjantai-illan päätösakti oli Queen Fatima & The Royal Four. Eksoottisesta
nimestä huolimatta orkesteri näytti varsin tutulta... komppiosastoa hoitavat
Lasse Sirkko ja Tyko Haapala, kitaraa soittaa Ykä Putkinen ja
huuliharppuineen bändiä johtaa Helge Tallqvist.

Ei ole millään muotoa yllättävää törmätä näihin herroihin soittamassa Little
Walteria ja Slim Harpoa. Yllättävää sen sijaan on se, että orkesterin solistina
toimii Idols-kisasta tutuksi tullut Fatima Koroma. Henkilökohtaisesti en ole juuri
innostunut näistä erilaisista kilpailuista ja niiden tuottamista tähdistä. Fatima
näytti kuitenkin omaksuneen esittämänsä materiaalin todella hyvin. Hän tulkitsi
klassiset bluesit hämmästyttävän kypsällä otteella. Uskoisin, että hänestä
kuulemme vielä; toivottavasti hänen kauttaan saadaan haalittua bluesmusiikille
nuorempaa fanikantaa.

Runsaasti oheisohjelmaa

Molempina iltoina oli konsertin päälle laadukasta jamitarjontaa Savoy-teatterin
kyljessä, ravintola Katsomossa. Perusmiehityksenä urakoi Tomi Leinon bändi, ja
heidän lisäkseen lavalle kipusi kovatasoinen sarja huippusoittajia. Bob Corritore
ja Tail Dragger olivat kumpanakin iltana menossa mukana. Perjantain esiintyjistä
Helge Tallqvist liittyi myös mukaan ilonpitoon. Lauantain ohjelmistosta puolestaan
Zetterberg ja iso ryhmä Palookavillen väkeä intoutui jamittelemaan. Heidän
lisäkseen lavalla nähtiin muun muassa Good Rockin' Kempas, Jo' Buddy, Tommi
Laine ja Harry Finer.

Perjantaina aamupäivällä Savoy-teatterissa järjestettiin koululaiskonsertti, jossa
esiintyivät Steve James ja Queen Fatima & The Royal Four. Toivottavasti
tilaisuudessa saatiin blueskipinä kytemään muutamaankin nuoreen mieleen!

Dave Arcari piti perjantaina blueskitara-työpajan Kirjasto 10:ssä Helsingin
ydinkeskustassa. Hän kertoili innostuneelle yleisölle bluesin historiasta,
kitaransoittotyyleistä ja tietenkin soittelikin malliksi hieman.

Sunnuntaina järjestettiin Savoy-teatterin aulassa markkinatapahtuma Maxwell
Street Market. Sinne oli saapunut lukuisia myyjiä muun muassa levyjä ja vaatteita
tuotteinaan. Itse innostuin eniten kuopiolaisen Jaakko Ryynäsen Kotikutoiset
soittimet -osastosta. Osastolla tuli käytyä useampaankin otteeseen
sikarilaatikkokitaroita kokeilemassa.

Elävää musiikkiakin oli pyhäpäivän matineassa tarjolla. Black River Bluesman &
Bad Mood Hudson -duo (kuvassa yllä) soitteli Andres Roots Roundaboutin
kanssa vuorotellen ravintola Katsomossa. Aulassa myyntitiskien seassa oli
akustista ”katusoittoa”. Nähtiinpä siellä Jo' Buddyn uuden Uplifters-
kokoonpanon järjestämä pienimuotoinen paraatikin.

MARKO AHO

Kirjoittaja kiittää järjestäjiä (Finnish Blues Society -yhdistys, Savoy-teatteri, Helsingin
kaupungin kulttuurikeskus, Juurimusiikki ry, Yhdysvaltain Suomen-suurlähetystö)
mielenkiintoisesta ja viihdyttävästä viikonlopusta sekä erityisesti taiteellisesta johtajaa Esa
Kuloniemeä onnistuneista artistivalinnoista.

Linkit: Stompin' at the Savoy, Savoy-teatteri

.

Jaa juttu profiilissasi: |