HAASTATTELU
 
 
Wilko kertoo: Kitaroita, vimmaa ja verisiä sormia

Wilko Johnson, kitaristi-ihme ja luonnonoikku, avautuu ajastaan
Dr Feelgoodissa ja sen jälkeen. ”Harmi, en edes muista, milloin
viimeksi näin Feelgoodin kavereita.”

Teksti ja kuvat Marko Aho

29.3.2017   
Kuvagalleria

Bluesinrakastaja, kunniatohtori ja veri lentäen kitaraa viuhtova hullu.
Kaikkea tätä on Wilko Johnson.


Vaikka tiet erosivat jo 40 vuotta sitten, brittiläinen kitaristi-ikoni liitetään
useimmiten klassikkobändi
Dr Feelgoodiin. Sittemmin, pienten harha-askeltenkin
kautta, hommaksi vakiintui oma Wilko Johnson Band.

Talven 2017 Tampereen-vierailulla Wilko istui alas Blues-Finland.comin Marko
Ahon kanssa. Kahvikupillisen ohessa Wilko antoi huomionosoituksen
nykybändinsä basistille
Norman Watt-Roylle.

- Bändini pitkäikäisyyteen vaikuttaa kaikkein eniten Norman. Hänen kanssaan on
niin mukava soittaa, että pelkästään se kannustaa minua jatkamaan, Wilko kertoi.

- Normanin soitossa on mahtava fiilis, ja hän on kokonaisuutena hyvin viihdyttävä
tapaus. Aikoinaan, kun
Ian Dury pyysi minua The Blockheadsiin, menin mielelläni
jo sen takia, että pääsin soittamaan Normanin kanssa. En tuntenut häntä,
emmekä olleet koskaan tavanneet, mutta Norman oli jo tuolloin suosikkibasistini.
Blockheadsissa oli rumpalina mainio
Charlie Charles. Pohjimmiltani olen
komppikitaristi, joten tuollaiseen rytmiryhmään oli mukava ujuttautua.

Esikuva Mick Green löi ällikällä

Musta, vuosimallia 1962 oleva Fender Telecaster, jossa on punaiseksi maalattu
pleksi, on ollut kautta aikain Wilkon työkalu. Välillä hänet on nähty samanvärisen
Stratocasterin kanssa. Muutoin mies ei ole tyylistään tinkinyt. Muutama vuosi
sitten Wilko Johnson sai syöpädiagnoosin. Sen tuottaneessa julkisuusryöpyssä
Fender haistoi markkinaraon. Yhtiö huomioi pitkäaikaisen mannekiininsa ottamalla
tämän nimikkomallin tuotantoon.
- Nykyisin soitan virallista Wilko Johnson
Telecasteria. Käytössäni on sarjan
ensimmäinen kitara. Fenderin oli jo aikakin
huomioida minut. Olen ohjannut ihmisiä
suoraan heidän syliinsä. Vuosien saatossa
monet ovat alkaneet esimerkkini takia
soittaa Telecasteria. Esimerkiksi
Joe
Strummer
(The Clash) kuului omien
sanojensa mukaan tähän ryhmään.

- Aivan samalla tavoin itse halusin aikoinaan
Telen, koska
Johnny Kidd & The Piratesin
kitaristi Mick Green soitti sellaisella.
Neljäkymmentä vuotta siihen meni, mutta nyt
Fenderillä on virallinen Wilko Johnson -malli.
Se on juuri sellainen kuin sen pitääkin,
toiveideni mukaan rakennettu
perus-Telecaster.

Wilko Johnson ei kuulu kitarahamsterien
joukkoon. Hän on omistanut koko elämänsä
aikana vain muutaman kitaran.
- Kolme niistä on yhä tallessa. Se alkuperäinen Telecaster on kotonani rappusten
alla jemmassa. En ymmärrä ihmisiä, jotka haalivat itselleen kitaroita. Minulla on
monia ystäviäkin, joilla on aina eri soittopeli kourassaan. Myöskään sellaista en
käsitä, että kitaraa aletaan heti hankkimisen jälkeen muutella: vaihdellaan
mikrofoneja ja muuta. Minä pidän normaalista standardimalisesta Telecasterista.


Se ei kaipaa parantelua. Kun näin ensimmäistä kertaa Greenin soittavan, hänellä
oli juuri sellainen tavallinen Telecaster, ja hän teki sillä ihmeitä.

Yhteistyössä

Stompin' 2017, Helsinki      Hamina Mosna Blues

Grand Blues Festival, Lahti
.

- Stratocasteriani soitin viimeksi muutama viikko sitten, kun minusta tehtiin Sky
Arts -kanavalle televisiodokumenttia. Kuvaukset pidettiin Canvey Islandilla
pubissa. Telecasterini oli jossain muualla, luultavasti Birminghamissa, joten
nappasin Straton mukaani kuvauksiin.

Wilkon plektraton, sahaava soittotyyli on muodostunut legendaariseksi. Hän tuli
jo Dr Feelgoodin aikana tunnetuksi maanisesti, paljain sormin ja veri lentäen
kitaraa viuhtovana hulluna.

- Kun ensimmäistä kertaa kuulin Mick Greeniä, se löi minut ällikällä. Halusin
soittaa juuri samalla tavalla. Harjoittelin tosissani. Käytin kaiken aikani koettaen
hahmottaa, miten hän sen tekee. Pyrin parhaani mukaan kopioimaan Mick
Greeniä. Onneksi en vajavaisilla taidoillani pystynyt siihen, joten tulin
kehittäneeksi oman tyylin.

- Plektrattomuus tuli sitä kautta, että olen vasenkätinen, mutta aloin soittaa
oikeakätisesti. Siinä oli aivan liikaa kaikenlaista sähläystä ilman plektraakin. Jos
asiaa lähestyy taloudelliselta kantilta, niin vuosien saatossa olen säästänyt
sievoisen määrän puntia, kun minun ei ole tarvinnut yhtenään ostella plektroja.
Takavuosina sormeni tuppasivat menemään soittaessa verille, mutta nykyisin
olen kovettunut siinä määrin, ettei niin enää käy.

Vaikka isoin vimma on vuosien saatossa hieman laimentunut, Wilkon
lavaesiintyminen on yhä vauhdikkaan ilmeikästä. Soittaessaan hän säntäilee,
uhittelee ja mulkoilee tuimasti. Nuorempana, kun vauhtia oli enemmän ja verikin
lensi sormista, Wilko oli varmasti helppo kokea jopa pelottavaksi.

- Lavapersoonani muodostui itsestään Dr Feelgoodin alkuaikoina. Se oli
heijastuma
Lee Brilleaux'sta. Hänestä huokui ympäristöön hermostunutta
energiaa. Lee oli koko ajan kuin räjähtämäisillään. Lavalla reagoin soittaessani
hänen uhkaavaan olemukseensa. En miettinyt, miltä se näyttää ulospäin ennen
kun näin ensimmäisen televisiotaltioinnin. Vähän sama juttu kuin, että kuulet
musiikkia, josta todella pidät ja alat tanssia. Annat palaa, etkä välitä pätkääkään,
vaikka näyttäisit täydelliseltä idiootilta. Liikut vain niin kuin musiikki kannustaa
liikkumaan. Minun lavaliikehdintäni on juuri sellaista. Kokemukseni mukaan se
myös viihdyttää ihmisiä.

Tohtori Hyväolo näytti suuntaa

Kun keskustelu sivusi Dr Feelgoodia ja Lee Brilleaux'ta, oli luontevaa ottaa
puheeksi Wilkon tuore tohtorinimitys. Neljäkymmentä vuotta Dr Feelgoodista
saamiensa potkujen jälkeen hänestä tuli kunniatohtori.

- Joo (nauraen), Anglia Ruskin -yliopisto teki minusta musiikin kunniatohtorin.
Nimitys sai minut tuntemaan itseni älykkääksi. Kunniakirja on seinällä kotonani,
jotta kaikki vieraani näkevät sen. Elleivät näe, niin esittelen sen.
Wilkon ja Dr Feelgoodin tiet erosivat
neljäkymmentä vuotta sitten, keväällä 1977.
Tilanteesta jäi kaunaakin, mutta vuosien
saatossa se näyttää laantuneen.
Poikavuosiin asti ulottuva yhteinen historia
on kestävää laatua. Esimerkiksi
Julian
Templen
mainiosta "Oil City Confidential" -
dokumentin materiaalista löytyy leppoisa
yhteishaastattelu, jossa Wilko on
Big
Figuren
ja John B Sparksin (Dr Feelgoodin
alkuperäisen komppiryhmän) kanssa
pubissa. Sittemmin herrojen tiet eivät ole
kohdanneet.

- En ole heitä nähnyt pitkään aikaan, en
edes muista, koska viimeksi. Se on todellinen
harmi. Pitäisi varmaan, mutta he asuvat nykyään Ranskassa, joten en kai minä
nyt sinne saakka…

- Leen (Brilleaux) kanssa emme oikeastaan tavanneet lainkaan potkujeni jälkeen.
Pari kertaa törmäsimme sattumalta jossain levy-yhtiön käytävällä, mutta nekin
kerrat jäivät lähinnä kohteliaisiin nyökkäyksiin. Kun hän oli kuolemassa, emme
olleet nähneet pariinkymmeneen vuoteen. Olisin halunnut mennä häntä
tapaamaan, mutta en tiennyt, halusiko hän nähdä minua. Veljeni vieraili Leen
luona ja kertoi, että hän tahtoi nähdä. Vierailun järjestäminen kuitenkin venyi, ja
Lee kuoli ennen kuin ehdimme tavata.

Dr Feelgood oli aikoinaan tärkeä innostaja pubrockin ja punkmusiikinkin taustalla.
Wilko ei kuitenkaan ollut punkin suurta mullistusta näkemässä.

- Kun Dr Feelgood aloitti Lontoossa, meistä tuli kuuluisia varsin nopeasti.
Soitimme vanhaa tuttua kamaa, mutta eri lailla kuin oli totuttu. Musiikkimme oli
jännittävää, mutta yksinkertaista. Hieman myöhemmin punkbändejä
perustaneista tyypeistä monet innostuivat nähtyään meidät. Emme onnistuneet
käännyttämään heistä rhythm 'n blues -diggareita, mutta he löysivät kauttamme
sen energian ja yksinkertaisuuden.

- Kun punk sai toden teolla alkunsa, me olimme kiertueella Yhdysvalloissa. Minulta
meni se tärkeä alkuvaihe täysin ohi. Sitten kun olin jo ulkona Dr Feelgoodista,
tapasin paljon niitä tyyppejä. Heistä monista tuli frendejäni. He kertoivat
saamistaan vaikutteista. Siinä vaiheessa he olivat jo jotakin, ja minä mennyt
suuruus.

Wilko Johnsonin levyhyllystä ei luurankoja löydy, vaan lempimusiikissa jylläävät
tutut nimet.

- Musiikkimakuni ei ole juuri muuttunut viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana.
Viime aikoina olen kuunnellut paljon muun muassa
John Lee Hookeria. Rakastan
bluesia, Wilko tunnustaa.

- Tietysti pidän myös
Bob Dylanista. Kuuntelen niitä kaikkein tyypillisimpiä nimiä,
koska ne yksinkertaisesti ovat kovia. Esimerkiksi
Howlin' Wolfin äänelle ei löydy
tänä päivänäkään vertailukohtaa. Sen rinnalla soiva
Hubert Sumlinin kitara saa
aina uudelleen ihoni kananlihalle. Miksi en siis pysyttelisi niiden parissa?

MARKO AHO

Wilko Johnsonin haastattelun toinen osa ilmestyy Blues-Finland.comissa lähiaikoina.

Kuvagalleria Tampereelta
.
 

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2017
.
setstats
 
Etusivulle
 
Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit  |  Kuunteluhuone  |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
setstats
setstats
     
 
 
     
     
UUSIMMAT
 
 
 
     
BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA