Blues-Finland.com - Wilko Johnson: Mies vailla tulevaisuutta

12.5.2017

Wilko Johnson Tampereella. Kuva: Marko Aho

Mies vailla tulevaisuutta
Brittiläinen kitaraässä Wilko Johnson käväisi kuolinvuoteella löytämässä
ideaalisen tilan rock and rolliin. ”On vain se hetki”, Wilko kiteyttää.

Wilko Johnson voisi viettää kahdestakin syystä juhlavuotta. Hän täyttää syksyllä
seitsemänkymmentä vuotta ja hänen nykyisen bändinsä perustamisesta tulee
kuluneeksi kolme vuosikymmentä. Mies itse ei tee merkkipaaluista isoa numeroa.

Tampereella käynyt Wilko istahti Blues-Finland.comin edustajan kanssa
kahvikupposten ääreen.

- Mikäs juhlavuosi nyt oikein on? Niin, seitsemänkymppiset. Onhan se hyvä
saavutus. En koskaan odottanut pääseväni näin pitkälle, myöntää Johnson.

- Etenkin neljä vuotta sitten tämä vaikutti täysin mahdottomalta. Tuskin
kuitenkaan mitään isompaa juhlintaa on tiedossa. En yleensäkään huomioi
tämmöisiä juttuja.

Neljän vuoden takaisista tapahtumista puhuessaan Johnson viittaa tammikuussa
2013 saamaansa haimasyöpädiagnoosiin. Hänelle luvattiin vain kymmenen
kuukautta elinaikaa. Wilko ei lääkäreiden tuomiosta lannistunut. Päinvastoin hän
pisti isompaa vaihdetta silmään. Wilko kertoi diagnoosin saatuaan innostuneensa
kirjoittamaan runsaasti uutta materiaaliakin. Äskettäin hänen huhuttiin myös
olevan Roger Daltreyn kanssa ehdolla tekemään tunnusmusiikkia Top Gearista
erotetun Jeremy Clarksonin uuteen tv-sarjaan. Oli siis luontevaa ohjata
keskustelua äänitteiden suuntaan.

- Kyllä uusi levy on suunnitelmissa. Piakkoin olisi tarkoitus mennä studioon.
Mitään aikatauluja en kuitenkaan osaa heittää. Uutta materiaalia on olemassa,
mutta ihan samaa juttua se on kuin ennenkin. Kuulin itsekin huhun tuosta
Clarksonin tunnarista, mutta sen enempää minäkään en asiasta tiedä.

Käytössä hioutunut kokonaisuus

Wilko Johnson Bandin keikkasetin raamit ovat viime vuosina pysyneet miltei
muuttumattomina. Satunnaisia kappalevaihtoja lukuun ottamatta kokonaisuus on
pysynyt samanlaisena. Wilko naurahtaa, kun asia tulee puheeksi.

- Siinä on sellaista hidasta kiertoa. Jotkut asiat muuttuvat, mutta mitään
mullistavia uudistuksia ei settiin ole tosiaan tullut. Minulla ei ole liutaa hittejä
soitettavana, joten suurin osa yleisöstä ei tunne materiaaliani. Nykyinen
kokonaisuus on tuhansilla keikoilla hyväksi todettu. Se toimii juuri noin.

Dr Feelgood -ajan jälkeen Wilko perusti lyhytikäisen, sittemmin virheeksikin
leimaamansa, kokoonpanon nimeltä Solid Senders. Vaikka bändi on jäänyt
unohduksiin, sen ainoalta pitkäsoitolta löytyy pari Wilkon nykyisen keikkasetin
tuntemattomampaa kulmakiveä. "Everybody's Carryin’ the Gun" tarjoaa kolmikolle
oivallisen jammausalustan. "Dr Dupree" lonksuttaa itämaisesti maustettuna
reggaena eteenpäin kuin pubista palaava kameli. Kappale loksauttaa helposti
leuat ja pyöristää huulet aiheeseen perehtymättömiltä kuulijoilta.

Yhteistyössä

Hamina Mosna Blues
.

- "Dr Dupree" tosiaan eroaa jonkin verran muusta materiaalista. Kirjoitin sen
Feelgoodista lähtöni aikoihin. Lyriikat tein hyvän ystäväni Hugo Williamsin
kanssa. Se on niitä harvoja kertoja, kun olen yhteistyössä jonkun kanssa
kirjoittanut kappaleen. Hugon käsialaa ovat pari ekaa säkeistöä, ja minä tein
loput. Kappaleessa on kieltämättä outoutensa. Kuunneltuamme sen ensimmäistä
kertaa valmiina Hugo sanoi luulevansa, että hän tajuaa, mistä laulussa on kyse.

Australian ylösalainen kuu

Astronomia on eräs Wilkon pitkäaikaisia mielenkiinnon kohteita. Hänellä on
kotitalonsa katolla kaukoputki, jolla tähtitarhoihin pääsee vaivattomasti
seikkailemaan. Harrastuksen aloittamiseen liittyy mielenkiintoinen pakkomielle.

- Pohdiskelin pitkään, onko kuu eteläisellä taivaalla ylösalaisin. Siitä muodostui
varsinainen päähänpinttymä. Ollessani Blockheadsin kanssa kiertueella
Australiassa olin katsellut taivasta ja tajunnut, etten tiedä mistään mitään. Jonkin
verran myöhemmin olin lähdössä kiertueelle Uuteen-Seelantiin. Päätin sitä ennen
opetella, miltä pohjoinen taivas näyttää kotopuolessa. Voisin sitten verrata
tuttua näkymää eteläiseen taivaaseen. Oli hätkähdyttävää nähdä kuu ylösalaisin.
Sitä kautta innostuin tarkastelemaan taivasta tarkemminkin.

- Asun onneksi tasakattoisessa talossa. Se mahdollistaa tähtien katselun
kotioloissa. Minulla on suojakuvullinen iso teleskooppi katollani. Kun innostuin
astronomiasta, niin ostin aluksi ihan pienen kaukoputken. Sen koko on kasvanut
samaa vauhtia innostukseni kanssa. Nyt minulla on suurin mahdollinen
kaukoputki. Siitä seuraava malli tarvitsisi jo betonijalustan. Se tulisi myös
rymisten katon läpi kotiini.

Mullistusten kautta nykypäivään

Syöpädiagnoosia ja sen mukana tullutta kuolemantuomiota seuranneet vuodet
ovat olleet Wilkolle melkoista vuoristorataa. On hienoa nähdä mies nyt hyvissä
voimissa kaiken kokemansa jälkeen.

- Nyt olen kunnossa. Välillä joudun käymään tarkastuksissa, mutta tällä hetkellä
kaikki on ok. Kun sain syöpädiagnoosin ja tiedon, että aikaa on jäljellä
vähemmän kuin vuosi, hyväksyin sen täysin. En halunnut tuhlata aikaa ja voimia
ihmeparannuksen etsimiseen tai turhien toiveiden elättelyyn. Peli oli siinä
vaiheessa selvä.

- Siitä sai alkunsa aivan hullu vuosi. Monia hienoja ja järjettömiäkin juttuja
tapahtui. Päädyin jopa tekemään albumin Rogerin (Daltrey) kanssa. Siinä
vaiheessa olin jo käyttänyt kaikki luvatut kymmenen kuukautta. Elin ensimmäistä
ekstrakuukautta. Äänitysten aikana harmittelin, että teen levyn Roger Daltreyn
kanssa, enkä ole näkemässä sen ilmestymistä! Toisaalta oli hankala kuvitella
hienompaa tapaa lähteä kuin albumin tekeminen Rogerin kanssa kaiken lopuksi.
Tämän jälkeen lisäyllätyksiä ilmaantui, ja kaverit sanoivat pystyvänsä
parantamaan minut. Niin he myös tekivät.

Viime kesänä ilmestyneestä omaelämäkerrallisesta kirjasta "Don’t You Leave Me
Here" saa käsityksen, että osittain Wilko jopa pettyi parannuttuaan.

- Viime vuosien elämäni on jaksottunut näiden tapahtumien mukaan. Ensin
diagnoosi, sitten operaatio ja sen jälkeen toipuminen. Ymmärsin diagnoosin
ensikuulemalta. Totuin ajatukseen, että nyt sitä sitten kuollaan. Vietin täysin
järjettömät 15 kuukautta uskoen kohta kuolevani. Täysin yllättäen vaihtoehdoksi
tullut operaatio oli hyvin vaativa. Se kesti muistaakseni 11 tuntia. He repivät
paljon kaikkea pois sisältäni. Sen jälkeen makasin sairaalassa letkujen keskellä
todella pitkään todella heikossa hapessa. Se oli paljon rankempaa kuin kuvittelin.
Sairaala-aikaan sisältyy muuten sellainen hauska muisto, että "Going Back Home"
myi hyvin, ja minulle toimitettiin hopealevy sairaalaan. Hoitajan ihmeteltyä sitä
kerroin sen olevan eräänlainen palkinto. Hän ymmärsi levystä sanat Chess
Records ja tokaisi, että "ai, sinä pelaat shakkia". Enkä edes pelaa. Tosin minulla
on hieno shakkilauta koristeena kotonani, joten voisin vaikka aloittaa.

- Kotiin päästyänikin olin pitkään todella huonossa kunnossa, ja toipuminen kesti.
Syöpä, operaatio ja toipuminen ovat kaikki erillisiä osuuksia elämästäni. Kaikkiin
niihin sisältyi kaikenlaisia tunteita, yhtä lailla hyviä kuin huonoja. Syövän aikana
esimerkiksi soitin todella hyviä keikkoja. Se, että astut lavalle vailla tulevaisuutta,
on ideaalinen tila rock and rollille. On vain se hetki. Operaation jälkeen meni
varmaankin vuosi ennen kuin edes koskin kitaraan.

Terhakkaasti tuttuja reittejä

Wilko Johnson Band ja erityisesti sen nokkamies olivat Tampereella
riemastuttavan hyvässä vireessä. Nimikko-Telecasteriaan, jonka vire kovassa
käsittelyssä hieman heitteli, huolettomasti huidellen Wilko tarjoili suoraviivaista
rytmibluesiaan täpötäydelle Olympia-salilliselle. Viimekesäisellä Seinäjoen-keikalla
vaivannut innottomuus ja ajanpeluu loistivat nyt tyystin poissaolollaan.

Takuuvarma komppikaksikko – basisti Norman Watt-Roy ja rumpali Dylan Howe
– ei taaskaan pettänyt. Erityisesti Watt-Royn kokovartalobasismi on täysin oma
taiteenlajinsa. Kukaan muu basisti ei kuulosta, tai näytä, samalta soittaessaan.
Soittimen ylle kumartuen Norman riuhtoo, nyhtää ja puristaa äänet irti bassosta.
Boogien kylkiäisenä funkia, jazzia, groovea ja ties mitä singahteli Wilkon
kulmikkaan kitaroinnin sekaan. Dylan Howen rooli on tasapainottaa eturivin
temmellystä tasaisella kompilla ja kommentoida napakasti aina sopivan
tilaisuuden tullen.

Kuten kahvipöytäkeskustelussa kävi ilmi, Wilkon bändi ei juurikaan keikkasettiään
päivitä. Myös Tampereen-illassa show eteni tuttua, kovaksi tallattua polkua.

Viidestätoista kappaleesta kuusi oli kotoisin Dr Feelgoodin levyiltä. Ennen
puoliväliä tulleessa ensimmäisessä ryppäässä kuultiin "Going Back Home",
"Roxette" ja "Sneakin’ Suspicion". Setin loppupuolella "Paradise" edelsi toista
pitkäksi venähtänyttä bluesjamia. Tällä kertaa sitä virkaa toimitti Feelgoodin
jälkeiseltä Solid Senders -levyltä tuttu "Everybody’s Carrying A Gun" (jonka
soolon mausteena taisi tulla palanen Phil Upchurchin "You Can’t Sit Down" -
kappaletta).

Illan päättäneinä feelgoodeina kuultiin "Back In The Night" ja "She Does It Right".
Siltä osin setti oli elänyt, että harvemmin kuultu Bob Dylan -laina "Can You
Please Crawl Out Your Window" oli nyt mukana.

On helppoa olla Wilkon kanssa yhtä mieltä siitä, että setti toimii kokonaisuutena
todella hyvin. ”All Right”, ”If You Want Me, You’ve Got Me” ja ”More I Give”
pistävät homman sopivan rennolla otteella rokaten käyntiin. Niiden jälkeen ”Dr
Dupree” hämmensi pakkaa (ja osaa yleisöstä) ennen ensimmäisiä Dr Feelgood -
poimintoja. Niistä innostuu aina tietty yleisönosa. Väliin pari pitkähköä jamipiisiä,
sopivasti rokkia sekä mahdollinen yllätys. Loppuun taas Feelgoodia, ja encore on
ansaittu. Paluu lavalle, ”Bye Bye Johnny”, kumarrus ja pois. Tehokasta ja
viihdyttävää.

MARKO AHO

Kuvagalleria

Lue myös Wilko-jutun ensimmäinen osa!

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT