KONSERTTIARVIO

ZZ Top: Juhlintaa työn lomassa
Kuva: Marko Aho
10.6.2019

Toisinaan merkkipäiväilmoituksia lukiessa törmää sanontaan ”juhlii työn
lomassa”. Viisikymppiskiertueellaan Helsingissä poikennut ZZ Top teki juuri
niin.

Puoli vuosisataa samalla kokoonpanolla on kunnioitettava saavutus
rokkibändiltä. Eikä saavutuksen arvoa ainakaan vähennä se seikka, että pitkin
matkaa on ilmestynyt myös voittopuolisesti hyvää musiikkia.
Billy F. Gibbons,
Dusty Hill
ja Frank Beard ovat onnistuneet kikkailemaan uudistumisen ja
perinteistä kiinni pitämisen välisellä kapealla aidalla hyvin.

Totta kai horjahduksia on tullut, mutta ei juuri isompia kaatumisia. Monet muut
bändit menivät syntetisaattoreihin sekaantuessaan vesakko rytisten metsään.
ZZ Topin onnistui ottaa koneet luontevaksi osaksi sointia ja säilyttää rouheus
niiden rinnalla.


Helsingissä pistäytyneen kiertueen aiheena oleva merkkipaalu huomioitiin myös
kotoisen valtakunnanmediamme taholta kiitettävällä tavalla. Yleisradio antoi
mojovan 'yleveronpalautuksen' näyttämällä keikan alla viime vuonna ilmestyneen
dokumenttielokuvan ”That Little Ol´ Band From Texas” (se löytyy vielä jonkin
aikaa
Yle Areenasta).

Bändi itse ei ole juhlan kunniaksi lähtenyt esitystään liiaksi uudistamaan tai
yllätyksiä keksimään. Keikka Helsingin Hartwall Arenassa oli vähän niin kuin sen
iäkkään sukulaisen synttärit, joissa vuosi vuoden jälkeen tarjotaan samalla
reseptillä tehtyä omenapiirakkaa ja kerrotaan samat jutut. Onneksi jutut ovat
hyviä ja ne saattavat aina värittyäkin hieman. Myös piirakka on niin makoisaa,
että pelkästään se riittäisi syyksi vierailuun. Eikä toisaalta kukaan muu saa yhtä
hyvää piirakkaa tehtyä, vaikka reseptinkin olisi nimenomaisesti mukaansa
pyytänyt.

Myös ZZ Topin keikalle mennessä tietää, mitä tarjolla on. Juuri siksi sinne
mennään. Onpa heidänkin reseptikirjansa turvin moni koettanut hittejä leipoa.  

Vanhalla kaavalla

Teksasin pikkubändin, kuten kolmikkoa aikoinaan kutsuttiin, keikkasetin runko on
jo vuosikausia pysynyt muuttumattomana. Siinä ovat vahvasti edustettuina kaksi
bändin uran kannalta merkittävintä älppäriä. Vuoden 1973 ”Tres Hombres” vei ZZ
Topin ensi kertaa katselemaan maisemia listojen kärkipään tuntumasta. Siltä on
pysyvään perussettiin valikoitunut kolme kappaletta. Nyt mukaan oli
ilahduttavasti tullut neljäskin.


Keikan alkupuolella tulevat potpurina ”Waitin’ for the Bus” ja ”Jesus Just Left
Chicago”. Encoren polkaisee käyntiin ”La Grange”. Tällä kiertueella niiden lisänä
kuullaan myös oivallinen menopala ”Beer Drinkers & Hell Raisers”. Kolmen vuoden
takaisella Seinäjoen-keikalla sitä kaivattiin. Tuolloin kiertueen nimikin oli ”Hell
Raisers Tour”, joten kappale olisi sopinut teemaan. Kenties ”Topi-setä” on
lukenut
Blues-Finland.comin keikka-arvion ja saanut siitä idean? Eihän sitä
koskaan tiedä…

”Eliminator” nosti videohitteineen ZZ Topin jättisuosioon vuonna 1983. Levy
onkin neljällä kappaleella vahvimmin edustettuna setissä. ”Got Me Under
Pressure” avaa keikat, ”Sharp Dressed Man” ja ”Legs” puolestaan tulevat juuri
ennen encorea. Jättihitti ”Gimme All Your Lovin’” sisältyy alkupuolen tarjoiluihin.
Tällä kertaa ilahduttavan lisän iltaan toivat vaihtuvien kappaleiden paikoilta
löytyneet ”I Thank You”, ”Pearl Necklace” ja ”Just Got Paid”. Ensin mainittu,
aikoinaan soulkaksikko
Sam & Davelta levylle ”Degüello” (1979) lainattu ralli on
tuplalauluineen vastustamaton fiiliksen nostattaja.

”Pearl Necklace” on puolestaan oivallinen poiminta kokeilevalta ja bändin sointia
kohti ”Eliminatoria” hilanneelta, sittemmin turkasen vähälle huomiolle jääneeltä
levyltä ”El Loco” (1981). Tilipäivätunnelmia kuvaileva ”Just Got Paid” oli illan
vanhin bändin omaa tuotantoa oleva kappale. Se julkaistiin aikoinaan
kakkoslevyllä ”Rio Grande Mud” (1972).

Kun Gibbons keikan alkupuolella spiikkasi tulevaksi hitaan bluesin, ehti jo
innostua, että tuoreessa televisiodokumentissakin kuultu ”Blue Jean Blues” olisi
noussut keikkaohjelmistoon. Dustyn käppäily kohti kiipparikioskia kieli kuitenkin
siitä, että jotain vallan muuta olisi luvassa. Niinhän se meni. Kuultiin ainoa tämän
vuosituhannen puolelta soitettavaksi valikoitunut kappale ”I Gotsta Get Paid”. Se
löytyy toistaiseksi tuoreimmalta pitkäsoitolta ”La Futura” (2012). Voisivat välillä
sen toisenkin palkka-aiheisen kappaleensa soittaa... Muutamaa laulua
myöhemmin se tuli kuin tulikin – vieläpä pitkästi jammailevana versiona.

Dusty lauloi pelkän kitaran säestyksellä alukkeeksi piisin ”Rollin’ And Tumblin’”,
joka innosti yleisön taputtamaan – melko polyrytmisesti tosin. Osa kuulijoista
lähti solistin esimerkin mukaisesti perinteistä ykkös-kolmostahtia kääntämään
takapotkuisemmaksi. Lopputulos oli epämääräisesti läpsinyt rytmimatto. Matto
suoristui tehokkaasti Frank Beardin ottaessa kompin haltuunsa. Koko illan Beard
tarjoilikin tuttuun tyyliin etualalla huseeraaneille karvaisille kuomilleen jämäkkää
rytmitystä. Hänen soittotyylistään on vuosien saatossa karsiutunut kaikkea
ylimääräistä pois. Rummutus on korostetun taloudellista. Esimerkiksi ”I’m Bad, I’m
Nationwide” -kappaleella Beard korvasi yhden rumpufillin tauolla. Kekseliäs ja
tehokas kikka, josta jopa Gibbons näytti yllättyvän.  

Bändin uran pituudesta kertoo paljon se, että toinen illan aikana kuultu ’uudempi’
kappale ”My Head’s In Mississippi” on vuodelta 1990 eli melkein
kolmenkymmenen vuoden takaa. Viime kiertueella setissä oli coverina
Jimi
Hendrixin
”Foxy Lady”, nyt Merle Travisin ”Sixteen Tons”. Kummassakaan
valinnassa ei ole mitään vikaa, mutta eivät ne varsinaista lisäarvoakaan ZZ Topin
keikkaan tuo. Mieluusti niiden tilalla kuulisi jonkun harvinaisemman poiminnan
bändin omasta laulukirjasta – vaikka ”Pan Am Highway Bluesin”.

Kaikkinensa ZZ Top tarjoili mainion show’n viidenkymmenen vuoden
kokemuksella. Soitto ei ollut täydellistä, eikä sen rockissa sitä kuulukaan olla.
Gibbonsin ääni kuuluu aina vain käheytyvän lisää. Rahinasta on muodostunut
tunnusomainen piirre bändille. Dusty Hillin laulaminen korkealta ja kovaa ei sen
sijaan tunnu menettäneen tippaakaan tenhovoimastaan. Hän buustaa hyvin,
vaikkakin säästeliäästi Gibbonsin tulkintaa. Billy sysäsikin Hillin laulettavaksi
korkeampia osuuksiaan.

Yhteistyössä

Puukkoblues, Kauhava
.

Bändin yhteissoitto on vuosien saatossa hioutunut saumattomaksi. Omaa
hauskaa lisää tuovat partaniekkojen synkronisoidut koreografiat. Niitä sisältyi
takavuosina runsaamminkin keikkoihin. Nyt niitä väläyteltiin lyhyinä ja hauskoina
mieleen palautuksina. Edelleen näyttivät askeleet olevan kohdillaan, ja niitä
katsellessa tuli hyvälle tuulelle.

Instrumenttivalintoja

Eräs merkittävä, mutta monille katsojille yhdentekevä, ero verrattuna parin
vuoden takaiseen Seinäjoen-keikkaan oli se, että nyt Gibbons ja Hill soittivat
miltei koko illan samakuosisilla soittimilla, kuten takavuosinakin heillä oli tapana.
Edellisellä rundilla Gibbons operoi pääasiallisesti Gibsonin nimikkomallillaan Hillin
luottaessa Fenderiin. Nyt molemmilla olivat käytössä
John Bolinin tekemät,
kovasti säänpieksemiltä näyttäneet, Fender-tyyppiset soittopelit (dokumentin
livepätkissä käytössä oli samaa sarjaa, vaikkakin eri kuosilla). Ilmeisen arvostettu
kitaraseppä Bolin on toiminut sekä Fenderin että Gibsonin prototyyppien
rakentajana. Hänen kauttaan Gibbons saa siis molempien merkkien parhaat
puolet soittimiinsa.

Kitarakeräilijänä tunnettu Gibbons vaihtoi keikalla soittopeliä harvakseltaan.
Kappaleen ”Just Got Paid” hän soitti Gibson Les Paulilla. ”Legs” tulkittiin tuttuun
tyyliin kahdella karvakitaralla. Nekin ovat vuosien saatossa muuttaneet
muotoaan. Nyt käytössä olevat nelikulmaiset, lampaantaljalla päällystetyt kitarat
ovat niin ikään Bolinin käsialaa. Encoren Gibbons soitti karvattomalla laatikolla, eli
Gretschin
Bo Diddley -mallilla. Muilta osin hän pitäytyi Dustyn kanssa samoissa
väreissä.

Plussana voi pitää sitä, että Hillin soittamia syntikoita kuultiin vain yhdessä
kappaleessa. Muilta osin edettiin kitara-basso-rummut -pohjalta, mitä nyt jostain
taustanauhalta tuli välillä digitaalisia mausteita. Perustriosta ZZ Topissa on
kuitenkin aina ollut pohjimmiltaan kyse.

Kaiken kaikkiaan keikka oli oivallinen. Tuttuun tyyliin viimeisien encorepiisien
(”Tush”,”Jailhouse Rock”) aikana oli helppo todeta, että olipas hyvät
viisikymppiset: tarjoomukset tuttuun tyyliin kohdillaan. Vanhat jututkin ovat
vähän värittyneet matkan varrella.

Kesäkuulle hyvästit? Vastahan se alkoi!

Illan avannut yhtye
Goodbye June oli monille totaalisen uusi tuttavuus. Bändin
soittama rock oli sopivasti vanhahtavaa ja hipahtavaakin. Laulusolisti
Landon
Milbourn
on ottanut runsaasti vaikutteita Robert Plantilta lauluunsa – paikoin ne
kuuluivat ehkä liikaakin. Kitarat soivat vahvasti, ja riffeissä löytyi. Homma ei
livennyt luukuttamiseksi, vaan myös tyylitajua oli matkassa.

Soolokitaristi
Tyler Baker soitti paljon maltillisen melodiallisia sooloja. Hän näytti
olevan myös sliden kanssa ilmeisen hyvin sinut.
Brandon Qualkenbushin
rytmikitarassa oli tarpeen mukaan ärinää ja jänniä efektejä. Basistin ja rumpalin
nimiä bändi ei näytä medioissaan mainitsevan – nimettömiksi miehiksi he hoitivat
hommansa varsin mallikkaasti.

MARKO AHO
 
 
.
 

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2019
.
setstats
setstats
setstats
     
UUSIMMAT
 
 
 
     
     
 
 
     
 
Etusivulle

Etusivu   Uutiset   Keikkakalenteri   Festarikalenteri

Artikkelit   Artistit   Kuunteluhuone   Info   Some