Blues-Finland.com - Mary Lou Sullivan, Jussi Niemi: Rankkaa menoa - Johnny Winter -elämäkerta

KIRJA-ARVIO

4.6.2015
Johnny Winter kovissa
kansissa
Suomennettu versio Mary Lou Sullivanin
kirjasta "Raisin' Cain" on inspiroiva
lukukokemus. "Rankkaa menoa" –niteelle
Jussi Niemi on tavoittanut oleellisen
onnistuneesti.

Aviador Kustannus jatkaa kiinnostavaa
kitaralegendojen elämäkertojen
julkaisusarjaansa. Bluesin valkoisen
jättiläisen, Johnny Winterin (1944–2014)
epätasaisesta ja ääripäisesti kulkeneesta
elämästä ja jämäkästä musisoinnista kertova
”Raisin' Cain” on Mary Lou Sullivanin teos
vuodelta 2010. Kirja ilmestyi suomeksi
toimittaja Jussi Niemen erinomaisena
käännöksenä.

Viime vuonna kuolleen albiinokitaristin mutkikas tie USA:n syvästä etelästä
bluesilmaisun huipulle ja rocktähdeksi oli laitimmaisen komplisoitunut, osin
omasta syystä muun muassa huumeiden käytön vuoksi. Kirjan luettuaan miettii,
miten Winter pystyi noissa olosuhteissa luomaan ylipäänsä yhtään mitään.

Winter kuitenkin hankki kovalla työnteolla asemansa; sekä mustat että valkoiset
artistit kunnioittivat häntä. Karhealla tavalla omintakeinen kitarasoundi, huikeat
kitaralikit, raivoisa staccato-sahaus ja intensiivinen huutolaulu sekä huutaen
tehdyt livespiikkaukset – siinä joitakin maestron attribuutteja.

Winter oli monipuolinen artisti. Taidokas kitaristi, persoonallinen laulaja,
lauluntekijä, bändinjohtaja ja tuottaja – ja sielultaan perin juurin amerikkalainen,
minkä muistelokin mainiosti vahvistaa. Hänellä oli ilmiömäinen melodiamuisti ja
nopea oppimiskyky. Niiden avulla hän pystyi kasvattamaan repertoaariaan
nopeasti.

Pitkä tie Teksasista

Sullivanin kolmiosaisessa kirjassa on 15 lukua, ja sivumäärä on kunnioitettavat
300. Alkuteoksen nimi, "Raisin’ Cain", on Winter-trion studioalbumilta (1980).
Levy ei suoranaisesti sisällä ”Kainin kasvatusoppia”, vaan pääasiassa covereita;
artistin viesti, jos sellainen oli, jäi epämääräiseksi. Kirjassa on levyyn viisi
viittausta, mutta käsitettä ei avata lukijalle.

Täytyy kuitenkin nostaa hattua kirjailijan sinnikkyydelle. Hän antautui yli
seitsemän vuoden vaivannäköön saadakseen tietoa kirjaansa. Hän teki sen
rakkaudesta Johnnyyn ja tämän musiikkiin. Winter itse oli hankkeelle suosiollinen,
ja he tapasivat yleensä lauantaisin tähden kotona ja tekivät ”no-holds-barred” -
haastatteluja urasta ja musiikista, elämästä yleensä. Ilmeisen paljon
tutkimusmatkojakin Sullivan teki.

Haastateltavina on ollut myös ystäviä, sukulaisia, muusikoita ja muita vaikuttajia,
joten tietomäärä on suuri. Teksti on kuitenkin editoitu hyvin lukukelpoiseen
formaattiin. Artisti piti tärkeänä kertoa kaunistelematta elämänsä voitot ja häviöt.
Myös huumeisiin lankeaminen käsitellään koruttomasti ja selittelemättä.

Tyylinvaihdoksia sopii pitkään karriääriin. Alligator-merkille Winter siirtyi
soittaakseen bluesia ja auttaakseen muitakin. Muddy Waters, bluesin
giganttinen hahmo, oli välillä jo unohdettu omiensakin joukossa, mutta Winter
nosti hänet uuteen nousuun. Ja teki sen hienovaraisesti, puuttumatta tuottajan
ominaisuudessa bändin soundiin tai tavoitteisiin. Monet muutkin mustat
bluesartistit ovat Winterille kiitollisuudenvelassa.

Kirja fokusoi nimensä mukaan elämänvaiheisiin, jättäen soittotekniset hienoudet
vähemmälle. Johnnyn ainutlaatuisesta soittotekniikasta –
kantripikkaussovellukset, peukaloplektran käyttö, hurja slidetekniikka, huimaavat
likit – kiinnostuneen on hakeutuminen ammattilaiskanavien jäljille.

Blues (ja rock, johon Winter välillä repertoaariaan laajensi) huokuu kirjasta. Rock
on myös isoa bisnestä, ja Winter sai oman osansa väärinkäytösten ja
kavalluksien uhrina. Albiinon osa oli tullut jo lapsuudessa suvaitsemattomassa
yhteisössä ikävällä tavalla esiin ja painoi häntä koko elämän.

Johnny Winter Kokkolassa 2012. Kuva: Marko Aho

Monipuolinen kuvitus kattaa Winterin elämää nuoruuden riehakkuudesta
ikämieheksi, tosin erillään kirjan teemasta. Nimihakemisto, bibliografia ja
laajennettu diskografia lisäävät lukunautintoa ja kirjan tutkimuskäyttöä: valtava
määrä yksilöitä, yhteisöjä ja bändejä esittäytyy sivuilla.

Elämänmakuinen käännös

Mary Lou Sullivanin alkuperäisteoksen on ansiokkaasti suomentanut Jussi Niemi,
suomalaisen musiikkijournalismin kokenut ammattilainen. Alkuteokseen en ole
vielä tutustunut, mutta sen lukeneet vakuuttavat Jussin käännöstä jopa
originaalitekstiä paremmaksi.

Jussi Niemi tunnetaan parhaiten musiikkitoimittajana (Musa- ja Soundi-lehdistä,
radiosta), vaikka hän on varsinaisesti koulutukseltaan näyttelijä. Hän opiskeli
ulkomailla, ja on muutenkin viettänyt paljon aikaa muun muassa USA:ssa.
Englannin kieli vivahteineen ja arki-ilmaisuineen on tuttua – ja toimittajan
monikymmenvuotisella kokemuksella muusikkoslangi käy kuin leikiten.

Hyvä ajatus on ollut kääntää puheosuuksia puhekielelle, tekstin imu ja
autenttinen fiilis säilyvät: ”Mä kasvoin Ray Charlesia matkien ja nyt nää jätkät
aikuistu mun kamaa soittaen.” Pieniä ongelmia ehkä tulee amerikanenglannin
polveilevien ja alisteisten sivulauseiden sommittelussa, mutta se on
käännöstöissä tavallista.

Jussi olisi mahdollisesti voinut pyytää vaikka parin sivun jälkisanat maestron
työkalujen käytöstä alan ammattilaisilta, joita hän kertoo verkostossaan olevan.
Siis pari sanaa kitaroista (kuten Gibson Firebird), vahvistimista (legendaarinen
Music Man 410, 120 wattinen combo, uskollinen kumppani 70-luvulta asti) ja
puhtaalla treble-säädöllä käytetty Boss CE-2 Chorus, tuomassa syvyyttä ja
värivivahteita kitaran ääneen.

Sanatarkka käännös luo toisinaan vaikeuksia tempusten ja idiomien kanssa;
esimerkiksi preesens ilmaisee tekemisen vielä jatkuvan – mutta Johnnyn elollinen
toiminta ei jatku enää. Miesten Barber Shop Quartet taas ei ole ”parturikvartetti”
(isä-Winterin harrastus), vaan a cappella -laulun erityinen bändiformaatti.

Mutta nämä ovat detaljeja: Suomen oloissa on vaikea kuvitella Winterin
suomentajaksi paremmin sopivaa ammattilaista. Jussi on todella paneutunut
aiheeseen, kuunnellut Winterin soittoa paljon, ja hänellä on selkeä käsitys
maestron uran eri vaiheista ja tyylisuuntien vaihdoksista – ja palvotusta
kitarakuninkaasta ihmisenä, ulottuen aina henkilökohtaiseen yhteydenpitoon.

- Oli ilo tarttua tähän työhön. Winter on merkinnyt itselleni niin paljon, Jussi
sanoo.

- Hänellä oli mahtava huumorintaju, ja hän oli ihmisenä lämmin ja
ihmisystävällinen.

Blues Unlimited -julkaisusta heräsi Jussinkin kiinnostus jo nuorena. Kiinnostus
jatkui levykuuntelun myötä. Myöhemmin he tapasivat useasti, ja voi puhua
kumppanuudesta. Jussiin oli myös tehnyt vaikutuksen Winterin luottamus – tämä
oli muun muassa ensitapaamisen jälkeen majoittanut suomalaisen bluesfriikin
kotiinsa ja lähtenyt asioilleen.

Bluesmies loppuun asti

Johnny Winter on poissa, mutta hänen upea bluesinsa elää yhä vahvaa uutta
tulemista. Sullivanin kysymykseen "Millaisena Winter toivoisi itsensä
muistettavan?" tämä oli empimättä todennut: "Hyvänä bluesin soittajana."
Hänen itsenäiset ratkaisunsa ajoivat takaa tätä päämäärää; yleensäkin hänen
kunnioituksensa mustia bluesmuusikoita kohtaan oli aitoa, vahvaa ja
teeskentelemätöntä.

Artistin suhde kanssamuusikoihin oli toisinaan ilmeisen kärjistynyt. Kitaristi Rick
Derringerin kanssa tähdellä oli nähtävästi sangen komplisoitunut suhde – kuta
parempi ilta, sen useammin uhattiin potkuilla. Samoin Dr Johnin kanssa
väännettiin peistä aika tavalla. Kaikkiaan inspiroiva lukukokemus.

ANTTI SUVANTO

Mary Lou Sullivan: Rankkaa menoa, Johnny Winterin villi ja vaarallinen elämä
Aviador Kustannus Oy, suomentanut Jussi Niemi, kovakantinen, 320 sivua

Johnny Winteriä Blues-Finland.comissa

Arvio postuumista levystä "Step Back"
Haastattelu 2012
Keikalla Tavastialla 2011
Keikalla Virginiassa 2009
Winter Puistobluesissa 2007

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA