Ja kuravettä päälle!
 
Peeter Piik, Andres Roots ja tunnistamaton naisihailija

Mitkä ovat Ismo Haaviston ja Andres Rootsin omat Muddy Waters -
suosikit? Marko Aho otti ja selvitti...

Blues-Finland.com, Marko Aho: Kuinka Muddy Waters -kiertueenne on
sujunut?

Ismo Haavisto
: Todella hyvin. Kaikki on mennyt nappiin. Suomen-
osuudessa aikataulu oli hyvin tiukka, kun siihen sovitettiin reenejä ja
workshoppia ja Saimaa Bluesin vankilakeikkaakin, mutta onneksi kaikki
meni hienosti. Etukäteen vähän mietitytti, että miten tämä rundin loppuosa
hoituu ilman rumpalia, mutta ei mitään ongelmaa. Onneksi rundin aluksi
oli rumpalikin mukana, niin saatiin materiaali hyvin rullaamaan. Nyt se
kulkee varsin vaivattomasti jo ilmankin. Eikä niillä Muddyn ekoilla
levyilläkään rumpalia ollut.

MA: Kuinkas siellä vankilassa suhtauduttiin teidän keikkaanne?

IH: Vastaanotto oli innostunutta. Jotkut vastikään vapautuneet olivat
kuulemma harmitelleet sitä, että heiltä jää keikka kuulematta. Yleisöä ei
saanut vankilassa liikaa kannustaa osallistumaan ilonpitoon, vaan piti
pitää meininki sopivan hillittynä. Jälkeen päin mietin, että olikohan se
kuitenkaan soveliasta laulaa keikan lopuksi, että ”I'm goin' out walkin',
walkin' down through the park...”

Andres Roots: Vankilakeikka oli mielenkiintoinen kokemus. En ole
aiemmin vankilassa soittanutkaan.

IH: En minäkään ole vankilassa keikalla – niin kuin en muutenkaan – tätä
ennen ollut.

MA: Miten te valitsitte piisilistan kiertueelle? Muddy Watersin
tuotannossa kuitenkin piisaa hyviä vaihtoehtoja vaikka useammankin
keikan tarpeiksi.

AR: Lähdettiin siitä liikkeelle, että kumpikin listasi mieleisiään raitoja, ja
niistä sitten koostettiin toimiva kokonaisuus.

IH: Ideana oli, ettei pelkkien hittien varassa ratsastettaisi, vaan etsitään
hieman harvinaisempiakin herkkuja mukaan. Sellainen on esimerkiksi
YouTubesta löytynyt ”Muddy Waters Twist”. Muddy levytti ihan oikeasti
twistkompilla menevän laulun
Earl Hookerin bändin kanssa. Totta kai
”Mojo Workingit” ja sen sellaiset pitää näillä keikoilla soittaa, mutta
kokonaisuuteen tuo mukavan lisän se, että seassa on
tuntemattomampaakin materiaalia.

MA: Tiedän, että tämä saattaa olla mahdoton tehtävä, mutta valitkaa nyt
kumpikin kolme suosikkia Muddyn tuotannosta.

AR: Mun lempipiisini ovat ”Train Fare Blues”, ”She Moves Me” ja ”
Louisiana Blues”, nimenomaan Chess-originaaleina. Levyistä kolmen
kärki olisi ”The Real Folk Blues”, ”More Real Folk Blues” ja
Johnny
Winterin
tuottama ”Muddy Mississippi Waters Live” alkuperäisversiona. Ei
siis se deluxe-tuplalevy.

IH: Mun piisikolmikko on ”Rollin' Stone (Catfish Blues)”, ”Rollin' and
Tumblin'” ja ”Close to You”.

MA: Mitäs tämän jälkeen? Teillä on setti hyvin hallussa ja onnistunut
turnee takana, joten ei kai sitä tähän voi lopettaa?

IH: On tosiaan ollut puhetta, että ei tätä kannata tähän jättää. Pitkä
ohjelmisto on kuitenkin treenattu ja homma toimii.

AR: Varmasti tälle projektille tulee jatkoa. Joitakin suunnitelmia on jo
olemassakin.
.
 
The Man Himself
 
Muddy Waters (McKinley Morganfield, synt. 1913, k. 1983) oli
mississippiläinen blues-artisti. Hän on yksi kuuluisimmista
blues-hahmoista maailmassa.

Hän nousi kuuluisuuteen 1940-luvulla muutettuaan Chicagoon.
Hämmästyttävän karisman omaava laulaja-kitaristi teki kuolemattomiksi
esimerkiksi kappaleet "Hoochie Coochie Man" ja "Mannish Boy".

Muddy Waters valittiin syksyllä 2007 kaikkien aikojen blues-nimeksi
Blues-Finland.comin järjestämässä äänestyksessä.

Watersia on kunnioitettu Blues-Finland.comissa seuraavin artikkelein:

Elämäkerta 1: Mississippi
Elämäkerta 2: Chicago
Elämäkerta 3: Champagne & Reefer

Miksi Muddy Waters?
The Muddy Waters Band Lontoon Marquee Clubilla 1968
 
16.5.2013   Kuvagalleria
Ismo Haavisto
Muddy Watersin jäljillä
Marko Aho matkusti Underground Blues -tapahtumaan Viron Põlvaan. Ismo
Haaviston ja Andres Rootsin Muddy-tribuutin lisäksi oli tarjolla kiintoisia
paikallisia orkestereita.

Ennen pitkää kuulemma puhdas vesi käy maapallolta vähiin, ja sen perässä
saattaa joutua tekemään pitkiäkin matkoja. Sen kaltaiset ongelmat taitavat olla
jo nyt arkipäivää jossakin maailman kolkassa. Täällä pohjoisen yltäkylläisyyden
keskellä ei niin kuitenkaan ole. Niinpä minä poika tein Kuraveden perässä
taannoin melkoisen reissun.

Muddy Watersin syntymästä tuli huhtikuun alussa kuluneeksi sata vuotta. Sitä
juhlistaakseen virolais-suomalainen parivaljakko
Andres Roots ja Ismo Haavisto
julkaisivat kaksi uutta laulua sisältävän tribuuttisinglen ja tekivät kaksiosaisen
juhlakiertueen.

Pääsiäisviikonloppuun osunut kiertueen Suomen-osuus ei kalenteriini sopinut,
joten päätin suunnistaa viikkoa myöhemmin Põlvassa järjestetyille Underground
Blues -festivaaleille. Samalla pääsin luomaan hieman laajemman silmäyksen
eteläisen naapurimaamme bluespiireihin. Tribuuttisinglen saa muuten vapaasti ja
virallisesti ladattua netistä, vaikkapa
Andres Rootsin kotisivuilta.

Juna kulkee

Monille suomalaisille Viro on yhtä kuin Tallinnan vanhakaupunki, Viru-hotelli ja
sataman viinatukut. Mikäli aikataulu antaa myöten ja malttaa ryypynvälejä
yhtään pidentää, kannattaa uskaltautua hieman peremmällekin ja jalkautua
paikallisen väestön pariin. Voi hypätä vaikka sattumanvaraisesti raitiovaunuun ja
katsoa, minne sillä päätyy. Takaisin pääsee kyllä samalla ratikalla, joten
eksymisen vaara on varsin minimaalinen.

Virossa matkustaminen on suomalaiseen hintatasoon verrattuna kohtalaisen
halpaa. Ties mihin seikkailuihin avoimin mielin kulkiessaan ajautuukaan. Saattaa
päätyä vaikka Põlvaan mainioille bluesfestivaaleille. Minulle kävi juuri niin.

Tallinnasta Põlvaan pääseminen julkisilla liikennevälineillä ei ole kaikkein
yksinkertaisin toimenpide. Ainakin matkantekoon kannattaa varata aikaa. Eri
vaihtoehtoja selviteltyäni hyppäsin Valgaan menevään junaan. Sen kyydissä
pääsin Tartoon.  

Kolmetuntinen matka eteni verkkaisen varmasti läpi maaseudun ja satunnaisten
seisakkeiden. Aika kului rattoisasti aurinkoisia maisemia katsellen, kirjaa lukien ja
paikallisväestön konduktööriltä piilossa suorittamaa jemmakaljoittelua seuraten.
Juna ei ollut aivan viime vuosien tuotantoa. Se näytti olevan kotoisin ajalta jolloin
"toimii kuin junan vessa" -sanonnalla oli vielä positiivinen merkitys. Loppumatka
Tartosta Põlvaan taittuikin sitten mukavasti Muddy Waters -ryhmän kyydissä
rupatellen ja rundin kuulumisia udellen.

Kylä kulttuurin varjossa

Põlvan kulttuurikeskus edustaa karua ja jylhää neuvostoarkkitehtuuria
parhaimmillaan. Valtavan kokoinen, korkean mäen päällä sijaitseva linnoitus
näyttää jättävän pikkuruisen keskustan varjoonsa. Tältä pohjalta Põlvaa voi
hyvällä syyllä pitää kulttuurikaupunkina. Ja sitä se kuulemma onkin. Viron
ensimmäiset laulujuhlat pidettiin siellä jo vuonna 1855. Nyt oli vuorossa hieman
erilaiset laulujuhlat, kun Underground Blues -nimikkeen alla kokoonnuttiin
juhlistamaan Muddy Watersin synttäreitä.
.
Põlva Kultuuri- ja Huvikeskus... kaunista, kaunista...

Kulttuurikeskuksen sisältä löytyy useita erikokoisia esiintymis- ja juhlatiloja.
Blues-ilta järjestettiin tapahtuman nimeen sopivassa, hämyisessä rokkiklubissa.
Yläkerrassa olevan isomman salin pyörivän lavan tai katsomon valtaisat
mekanismit toivat klubin kattoon oman pikantin lisänsä. Värikkäin maalauksin
koristellun, betonisen klubin yleisilme oli todella undergroundia.

Alkuillasta kävin matkustelun jäykistämiä niveliä notkistamassa ja käppäilin
Põlvan hiljaisessa keskustassa pienen happihyppelyn. Ihmettelin, mistä noin
valtavaan kulttuurikeskukseen voi löytyä niiltä seuduin tarpeeksi yleisöä.
Showtimen koitettua alkoikin näyttää siltä, että salissa ei ollut juuri muuta
kansaa kuin esiintyjiä.

Sound checkejä seuratessani olin muiden lailla pannut merkille, että miksaaja ei
kaihda reiluakaan äänenpainetta. Ajatus pitkästä illasta tyhjässä betoniklubissa
hänen armoillaan ei kuulostanut kovinkaan houkuttelevalta. Pikkuhiljaa väkeä
kuitenkin ilmaantui lisää, ja klubi alkoi täyttyä. Tungokseen asti kansaa ei paikalle
löytänyt, mutta ihan mukavasti kuitenkin. Ilokseni huomasin, että miksaaja oli
aiemmin kokeillut vain rajojaan. Soundit olivat koko illan hyvin kohdillaan.

Nouseva polvi avaa illan

Festivaalin avausesiintyjän paikka ei ole mikään kovin helppo nakki. Tällä kertaa
roolin oli saanut hoitaakseen kaksi tulevaisuuden toivoa: duo nimeltä
Fredi &
Siim
. Parivaljakko hoiti hommansa hienosti, vaikka heitä todellakaan ei ole iällä
pilattu.
Siim Siimer on 15-vuotias ja duon nokkamiehenä tomerin ottein häärinyt
Frederik Küüts vasta kolmetoista. Hänellä oli kuitenkin showmiehen elkeet hyvin
hallussa. Heti lavalle tultuaan hän laittoi yleisön taputtamaan tahtia ennen kuin
soitti ensimmäistäkään sointua kitarastaan.
Pärnulaispojat käsittelivät kitaroitaan
pätevästi. He ovat kuulemma käyneet
ainakin Andresin järjestämissä
workshopeissa imemässä vaikutteita ja
muutenkin olleet ilmeisen aktiivisia
opinnoissaan.

Duon ohjelmisto koostui omista piiseistä. Ne
olivat pääasiallisesti sellaista nuorten
miesten rokkia, jolla saattaisi päätyä
radioonkin. Toki sekaan mahtui myös silkkaa
bluesia parin piisin verran. Esimerkiksi mainio
ja ilmeisen omaelämäkerrallinen "School
Boy's Blues" sekä setin loppupuolella
vuorosooloin esitetty instrumentaali
osoittivat perinteiden olevan hallussa.

Onko siinä sanomaa?

Pärnu Bluesiklubi Band nousi seuraavaksi
lavalle ja tarjoili hieman varttuneempaa
bluesnäkemystä. Kuulin, että kokoonpano
pohjasi tällä keikalla hyvin pitkälti
Rääma
Blue
-nimiseen bändiin. Pärnu Bluusipäevad -
Bluesherra Frederik Küüts, 13 vee
festivaalin taustallakin ahkeroivien muusikoiden setissä päähuomion varasti
solisti
Alari "Papa" Janson. Hän ei eläytymisessä säästellyt. Janson viuhtoi ja
reuhtoi laulaessaan. Hän myös temmelsi kesken keikan opettamaan yleisölle
taustalauluja. Minulle ei selvinnyt, olivatko runoilijanakin tunnetun herran tekstit
humoristisia vai kantaa ottavia, mutta kovalla tunteen palolla ne joka
tapauksessa tulivat tulkituiksi.

Musiikillisesti bändi operoi enimmäkseen bluessävytteisen rockin maailmassa.
Bob Dylanin paikoittaista mieleen nousemista ei haitannut ainakaan Jansonin
pelkistetty huuliharpputyöskentely. Kitaristi
Üllar Kallau soitti omaperäisen
tyylikkäitä sooloja, joissa nojattiin 60- ja 70-lukujen parhaisiin bluespohjaisiin
(kin) rockperinteisiin.

Brittiläisittäin

Out Of Office -kvartetin bluesnäkemys viittasi alusta alkaen vankasti Brittein
saarille ja näytti setin edetessä kohdentuvan pitkälti
Gary Mooreen. Kvartetti
esiintyi hillitysti – tosin vertailukohtana on Jansonin paatoksellisempi tyyli – ja
antoi musiikin puhua puolestaan.

Aavo Valtnan tomerasti takomien rumpujen viemänä koko ryhmän soitto rullasi
hienosti ja äityi paikoittain rokkaamaankin. Kitaristi-laulaja
Urmas Körgesaar ja
kosketinsoittaja
Toomas Jöks kantoivat soolovastuun (bändin kokoonpano oli
muuttunut äskettäin, ja basistin nimi jäikin minulle arvoitukseksi). Setti sisälsi
eestinkielistä materiaalia ja jokusia tuttuja lainoja.

Mutaiset miehemme tositoimissa

Neljäntenä oli soittovuorossa matkani innoittimena toiminut Ismo Haaviston,
Andres Rootsin ja
Peeter Piikin Muddy Waters -tribuutti. Bändin kokoonpanosta
oli Suomen-keikkojen jälkeen jäänyt rumpali
Matias Partanen pois. Se ei
kuitenkaan näyttänyt meininkiä haittaavan. Piikin basso oli kolmikon tukeva
mutta joustava selkäranka. Sen varaan kelpasi Ismon ja Andresin nojata. Totta
kai rumpali olisi tuonut vahvuutta komppiin ja sitä kautta vapauksia kitaristeille,
mutta homma toimi hienosti näinkin.

Yhteissoitosta kuuli, että takana on jo useampi keikka. Haavisto ja Roots
uurastivat vuorotellen kompissa, ja vaihdot soolo-osastolle sujuivat
luonnikkaasti. Kumpikin pääsi kosolti irrottelemaan. Tuttuun tyyliin Haavisto
vaihtoi välillä kitaransa huuliharppuun. Roots puolestaan vaihteli akustisen
kitaran ja upouuden sähkökitaransa välillä. Setin päättäneeseen ”Got My Mojo
Workingiin” bändin vahvistukseksi nousi illan viimeisen bändin rumpal
i Ivar
Puusepp
.

Perinteikästä menoa yövuorossa

Pitkän illan päätteeksi lavalle kavunnut BMB Project on alkujaan koottu
tallinnalaisen Clazz-ravintolan Monday Blues -iltoja varten. Jo ensimmäisestä
piisistä lähtien kävi selväksi, että heillä on chicagolainen Chess Recordsin perinne
hyvin hallussa.

Laulusolisti
Enn Vei tulkitsi uskottavasti jopa Howlin' Wolfia ja osoittautui
mainioksi huuliharpistiksi. Bändissä oli kaksi kitaristia, jotka molemmat saivat
kosolti tilaa. Yleisö otti pitkäksi venähtäneetkin soolot näin varhaisen aamuyön
tunteina ilolla vastaan. Molemmilta kitaristeilla homma taittui hienosti, mutta
erityisesti laulusolisti Vein vieressä turhia elvistelemättä istunut
Vilho Meier teki
soitollaan vaikutuksen. Se ei todellakaan ollut vähäeleistä.

BMB Projectin perinnetietoinen Chicago-setti oli oivallinen päätös onnistuneelle
illalle. Materiaali oli monin paikoin tuttuakin tutumpaa ja se esitettiin hyvällä
meinigillä.
Little Walterin, Jimmy Reedin ja muiden suuruuksien klassikot
tarjoiltiin sopivan autenttiseen tyyliin, sortumatta kuitenkaan kopiointiin. Ainoa
miinus tulee häiritsevän isosta kansiosta, joka peitti istuen laulaneen Vein
näkyvistä melkein kokonaan.

Bluesturismia

Põlvassa oli kaiken kaikkiaan mainiot kekkerit. Illan aikana tulin entistä
vakuuttuneemmaksi siitä, että Virosta löytyy paljon hyviä bluesbändejä. Siellä on
myös vireätä elävän musiikin toimintaa. Mikäs sen mukavampaa kuin lähteä
bluesturistiksi ja musiikista nauttimisen ohella tutustua vaikkapa Tarttoon,
Pärnuun tai Põlvaan.

Mikäli ylenpalttinen seikkailu ei kiinnosta, aivan Tallinnan keskustastakin löytyy
monenlaisia tapahtumia ja klubeja. Esimerkiksi heinäkuussa nyt toista kertaa
järjestettävä
Ugriblues Festival tarjoaa kerrassaan mainiota oheisohjelmaa
Tallinnan-lomalle.

MARKO AHO

Kuvagalleria
.

Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit
Kuunteluhuone
 |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English
.

Ota yhteyttä: admin (a) blues-finland.com
© Blues-Finland.com 2006-2013
.
Etusivulle
Etusivu  |  Uutiset  |  Artikkelit  |  Keikkakalenteri  |  Festarikalenteri  |  Artistit  |  Kuunteluhuone  |  Finnish Blues Exchange  |  Foorumi  |  Info  |   In English