Blues-Finland.com - Pianopuhetta: Ben Waters ja Wiley Cousins

BLUESIA CDON.COM-VERKKOKAUPASTA

30.1.2012 Osa 2

Brittiläinen Ben Waters on yksi aikamme arvostetuimmista boogie-
pianisteista. Viime keväänä hän keikkaili Suomessa Charlie Wattsin kanssa
perustamansa ABC&D Of Boogie Woogie -kvartetin jäsenenä.

Waters on myös tasaisin väliajoin vieraillut hieman matalammalla profiililla oman
bändinsä kanssa soittamassa muutaman illan putkia Helsingin Storyvillessä.
Lokakuussa bändi piipahti Helsingissä viimeksi. Tämän vuoden puolella Ben
Waters on tulossa Suomeen kahdesti: huhtikuussa ja lokakuussa.

Monipuolisesti pianolla

Ben Waters Band tarjoilee keikoillaan todellista rytmimusiikin juhlaa. Piano on
luonnollisesti kitarattoman kokoonpanon pääroolissa, mutta puhallinsektiokin saa
oman tilansa. Bändin ilmava svengi jättää varsin vapaat kädet Watersille.
Richard Hymas bassottelee säästeliäästi ja kovin pystybassomaisesti. Ady
Milwardin rummut pistävät piisit rullaamaan, ja kokonaisuutta rikkovia
aksenttejakaan ei unohdeta. Ray Ashleyn ja Clive Ashleyn puhallinsektio hoitaa
kulloinkin kohdalle lankeavat soolovuoronsa tyylillä. Kaksikko tarjoaa laulujen
mausteeksi kuuluvat tuuttaukset ja tööttäykset.

Waters on hyväntuulinen ja ilmeikäs esiintyjä. Hän saa pianonsoiton näyttämään
todella vaivattomalta puuhalta. Välispiikeissä vilisee huumoria, eikä soitostakaan
vauhtia puutu. Kaikkien, joiden mielestä pianon massiivinen rakenne rajoittaa tai
kahlitsee esiintyjää, pitäisi nähdä Waters tositoimissa. Rivakoissa rokkipiiseissä
hän muun muassa pompottaa täysikokoista flyygeliä villisti jalkojensa varassa.
Storyvillessä hän innostui kallistelemaan pianoa siinä määrin tomerasti, että
pelkäsin hetken aikaa sen kaatuvan.

Bändin ohjelmistossa vuosikymmenten takaiset klassikot lyövät sulassa sovussa
kättä oman materiaalin kanssa. Boogie woogie- ja blues-standardien lisäksi
mukaan mahtuu nippu vanhoja rockhelmiä, ajoittaisia jazzsävyjä ja popimpiakin
paloja. Esimerkiksi menevimpien laulujen seassa tunnelmaa rauhoittava
jazzballadi ”Got An Uncle In Harlem” ja Hymasin oma sävellys, häpeilemättömän
popahtava ”Inconsequential”, sopivat kokonaisuuteen.

Kaikki alkoi Fats Dominosta

Yhytimme Ben Watersin juttelemaan tamperelaistuneen teksasilaispianistin
Wiley Cousinsin kanssa instrumentin saloista. Tarinaa alkoikin tulla sellaisella
vauhdilla, että Blues-Finland.comin agentilla oli täysi työ pysytellä kaksikon
vauhdissa.

Wiley Cousins: Harvemmin kuulee noin jämäkästi svengaavaa ränttätänttää
soitettavan pianolla kuin sinä äsken soitit. Komppi toimii tosi hienosti.

Ben Waters: Bändissäni ei ole lainkaan kitaristia. Sitä kautta komppikädelle jää
enemmän tilaa ja pystyn varioimaan soittoani vapaammin. Yleensähän kitaristi
hoitaa bändissä komppaamisen, eikä ole mitään järkeä lähteä sitä pianolla enää
tuplaamaan. Tykkään hakea soittooni samanlaista voimaa kuin esikuvallani Amos
Milburnilla oli. Mitä mieltä sinä muuten olet hänestä?

Wiley: Pidän Milburnin soitosta kovasti. Se on samaan aikaan sulavaa ja
voimakasta. Juuri sellainen yhdistelmä on aina kiehtonut minua. Miten saada
soitosta rennon sulavaa, mutta kuitenkin iskevää. Siinä piilee koko homman
salaisuus.

Ben: Totta. Ja se pätee kaikkiin muusikoihin, ei pelkästään pianisteihin.
Hitaammissa piiseissä voima helposti katoaa soitosta. Vaatii todellista taitoa
saada jännite säilymään niidenkin aikana. Tästä hyvä esimerkki on toinen tärkeä
esikuvani Little Willie Littlefield. Hän oli soittajana paljolti samantapainen kuin
Milburn ja pystyi kuulostamaan kokonaiselta bändiltä soittaessaan yksin
puolitempoista shufflea.

Wiley: Aloin soittaa 60-luvun lopulla. Silloin innostuin entistä enemmän Chuck
Berrystä ja Little Richardista. Heidän musiikkiinsa rokkaa toden teolla vielä tänä
päivänäkin kuunneltuna, mutta samaan aikaan se myös svengaa rennosti. Jo
lapsena olin kuullut isäni soittavan stridepianoa: UB Blakea ja kaikkea sellaista.
Se oli kaunista, kevyesti svengaavaa musiikkia. Äitini puolestaan kuunteli
Sinatraa ja big bandeja. Tuon musiikin keskellä minä kasvoin. Hieman
vanhempana aloin digata Otis Reddingin, James Brownin ja Aretha Franklinin
kaltaisista nimistä. Heidän musiikissaan kuulin aivan saman svengin kuin isäni
soitossa. Seitsemänkymmentäluvun myötä musiikki kuitenkin muuttui yhtäkkiä
raskaaksi ja kankeaksi. Samoihin aikoihin vielä disko alkoi tehdä tuloaan! Koin
muutoksen todella vastenmieliseksi ja olin sitä mieltä, ettei minun tarvitse
tämmöistä paskaa niellä. Ihmettelin, miten musiikki saattoi aiemmin kuulostaa
niin voimalliselta ja silti svengata. Kaikki seitsemänkymmentäluvulla tarjottu
kuulosti lähinnä kissan hengiltä nuijimiselta. Svengi hukattiin ja keskityttiin
voimaan. Ei osattu enää tehdä seksikkäästi ja rasvaisesti soljuvaa musiikkia. Olisi
mielenkiintoista tietää, mitä Muddylla, Wolfilla ja vaikkapa Jimmy Reedilla oli
sellaista, mikä erotti heidät näistä uudemmista nimistä. Erityisesti Reedin tyyli oli
niin rento, että kuulosti siltä kuin hän valuisi koska tahansa alas tuolilta. Silti
soitto ei ollut löysää. Miten vanha sinä muuten olet?
.

Wiley Cousins. Kuva: Pasi Tuominen

Ben: Kolmekymmentäseitsemän.

Wiley: Ohhoh, oletpa nuori! Mikä traumaattinen lapsuuden kokemus sinut oikein
istutti pianon ääreen ja boogie woogien pariin?

Ben: Fats Dominon kuusikymppiset. Se oli yksinkertaisesti se juttu. Kaikki
ikätoverini diggasivat tuohon aikaan semmoisista bändeistä kuin Europe, jonka ”
Final Countdown” oli kova hitti. Minulla ei ole varsinaisesti mitään sitäkään
musiikkia vastaan, mutta ei se vaan oikein iskenyt. Vanhempieni kotona näin
teininä Fatsin kuusikymppiset televisiosta. Se muutti maailmani. Ajauduin
katselemaan ohjelmaa vain koska isäni halusi nähdä sen. Olin skeptinen
etukäteen. En ollut ikinä kuullutkaan koko tyypistä ja ajattelin, että tulossa on
todella tylsä ohjelma täynnä jotain vanhaa sontaa. Istuin tympeänä sohvan
nurkassa, kun Paul Shaffer – joka toimi juontajana ja bändin johtajana –
haastatteli aluksi Fatsia. "Olemme täällä Storyvillessä juhlimassa
kuusikymppisiäsi ja kaikki ovat täällä: Ray Charles on täällä ja Jerry Lee Lewis
on täällä, mitäs mieltä olet siitä?", Shaffer sanoi. En ollut koskaan tuollaisista
ukoista kuullutkaan. Fats vastasi: "Mukavaa tämä on. Taidan aluksi soittaa
laulun, jonka tein vuonna 1941." Ajattelin, että tämähän on todella ”mahtavaa”
– ei sitten mitään vanhempaa kamaa olisi löytynyt! Sitten Fats käveli pianon
ääreen ja alkoi soittaa ”Fatmania”. Huomasin saman tien, että jehna – tämähän
on oikeasti mahtavaa! Lopuksi Fats, Ray ja Jerry Lee soittivat vielä kaikki kolme
yhdessä. Se oli lapsena yksi lempipätkiäni ja on sitä edelleen. Ohjelma iski
aikoinaan niin kovaa, että vieläkin liikutun sitä katsellessani. Eikä sovi unohtaa,
että samaisella keikalla soittivat myös Ronnie Wood ja Lee Allen. Puhuinkin
Ronin kanssa juhlista äskettäin. Hän soitti Jerry Leen ja Rayn seteissä sekä
loppujamittelussa. Filmiltäkin näkee, miten Rayn kitaristi – se jolla on pieni
poninhäntä – ei diggaa Ronniesta lainkaan. Ray sen sijaan nautti kovin hänen
soitostaan. Ronniehan on oikeasti todella hyvä, intuitiivinen soittaja. Hän osaa
olla kovaääninen ja erottuva, mutta antaa myös muille tilaa. Ronnie pysyttelee
taka-alalla silloin kun on muiden vuoro liidata ja astuu esiin vain tarvittaessa. Nyt
kun juttu ajautui tähän pisteeseen, niin mitä pidät The Facesista? Myös Ian
McLagan on nimittäin yksi tärkeistä esikuvistani.

Wiley: Pidän kyllä Facesista ja Teksasissa tutustuin Ronnie Laneen. Hän tuotti
yhden bändini studiosessionkin aikoinaan.

Ben: Fatsin synttärit sisältävä VHS-kasetti oli pitkään suurin aarteeni. Se onkin jo
loppuun kulunut. Onneksi joku aika sitten siitä julkaistiin dvd-painos, jossa on
bonusmateriaalina kulissien takaisia pätkiäkin. Se on mainio paketti, ja ekstrat
tuovat uusia näkökulmia kokonaisuuteen. Kyseisenä konserttipäivänä on New
Orleansissa ollut todella kuuma ja kostea keli. Kaikki hikoilevat jo tulleessaan
harjoituksiin. Fats soittaa sitten ”Jambalyaa” ja soittaa sen ylennetystä C:stä
(C#). Jerry Lee sanoo, ettei ole koskaan kuulutkaan mistään "ylennetystä
ceestä". Hän voi soittaa A:sta, G:stä tai vaikka D:stä, mutta hän ei
yksinkertaisesti tiedä, mikä ylennetty C on. Fats sanoo soittaneensa aina
samasta sävellajista, eikä tosiaankaan rupea sitä nyt synttärikeikallaan
vaihtamaan. Se ei kuulostaisi hyvältä. Seuraa suuri väittely, jonka lopuksi Paul
Shaffer alkaa opettaa Jerry Leelle ylennetyn C-asteikon sointuja. Shaffer menee
selittämään Ray Charlesille: "On tullut ongelma. Fats soittaa 'Jambalayan'
ainoastaan C#:stä ja Jerry Lee melkein mistä tahansa sävellajista, mutta ei C#:
stä. Mitäs sinä sanot?" Ray vastaa: "Soitan ihan mistä sävellajista tahansa,
kunhan vain soitetaan!" Pitää muistaa, että ukot todellakin oli parhaita frendejä
keskenään. Niistä liikkuu tuhansia tarinoita maailmalla, ja tämä on yksi niistä.

New Orleansin tyyliä

Wiley: Earl Palmerin kirjasta ”Backbeat” löytyy kosolti muusikkotarinoita. Siinä
on paljon hauskoja muistoja staroista, joiden kanssa hän on soittanut. Hän on
soittanut kaikkien kanssa! Esimerkiksi erästä Dominon kanssa tekemäänsä
sessiota Cosimo Matassan J&M Recording Studiolla Palmer muistelee jotensakin
niin, että ”Domino tuli, ja alettiin äänittää. Jossain vaiheessa huomasin, että nyt
soitetaan parasta mahdollista ottoa – se on tässä. Eikö mitä! Yhtäkkiä Fats
lopetti soittamisen ja kysyi innoissaan, että miltäs tämmmönen kuulostaisi? Oliko
se ok?”

Ben: Palmer oli kyllä fantastinen. Hänhän soitti myös Amos Milburnin levyillä.

Wiley: Hän todellakin soitti kaikkien kovimpien nimien kanssa. Kirjassa Palmer
kuitenkin sanoo, että Looney Tunesin ääniraidat ovat asia, josta hän on urallaan
kaikkein ylpein. Kaikki nämä piirretyt Väiski Vemmelsääret ja muut.

Ben: En tiennyt, että hän on soittanut nekin.

Wiley: Kyllä vain. Juuri hänen tekosiaan ovat ne nopeat ja eläväiset jutut. Palmer
kertoi vilkaisseensa studiossa nuotteja. Ne kuulemma näyttivät siltä kuin joku
olisi roiskaissut spagettia nuottipaperille. Kahdeksantoista tahtilajin muutosta
yhdellä sivulla ja ties vaikka mitä. Soittaessa sitten katsottiin piirrettyä filmiä
valkokankaalta ja koetettiin saada iskut osumaan. Se oli työläin hänen koskaan
tekemänsä keikka. Palmer soitti jazzia, bluesia ja rokkia parhaiden kanssa, mutta
piirrettyjen soundtrackit ovat ne jutut, joilla hän todella ylpeili.

Ben: Hän teki ovelia juttuja bassorummulla. Esimerkiksi ”Chicken Shack Boogien”
myöhempi versio, se, jossa on mukana Lee Allen. Bassorumpuhan myötäilee siinä
saksofonia.

Wiley: Sama juttu monilla Little Richardin levyillä. Niilläkin hänen bassorumpunsa
seuraa fonia.

Ben: Eikös muuten Led Zeppelin lainannut Palmerilta ”Rock And Roll” -biisin
rumpujutun?

Wiley: Joo, ”Keep-a-knockin'” -kappaleelta. Tyyli on silkkaa New Orleansia. Siellä
rumpalit tietävät, miten maustaa soittoa oikein. Olen aina digannut
shufflekompista. Periaatteessa yksinkertainen asia, mutta siitä löytyy vaikka
minkälaisia variaatioita. Esimerkiksi Pat Boonen tyyppinen tikittävä shuffle, joka
rakentuu korkeille äänille. Siinäkin on oma viehätyksensä. Sitten vaikkapa New
Orleansin oma, joustavan notkea tyyli.

Ben: New Orleansista tulee väistämättä mieleen myös Dr John. Olen tavannut
hänet muutaman kerran. Hän on todella mukava heppu. Kun ensimmäistä kertaa
juttelimme, hän ei edes tiennyt, että minäkin soitan pianoa. Me vain
rupattelimme. Kysyin, osaako hän lukea nuotteja. ”En niin paljon, että se
haittaisi”, kuului vastaus. New Orleansista puhuttaessa ei myöskään sovi
unohtaa Professor Longhairia ja Allan Toussaintia. Heistähän on tehty myös
elokuva ”Piano Players Rarely Ever Play Together”. Senkin pariin palaan aina aika
ajoin.

Wiley: Itsekin tuon elokuvan jokin aika sitten taas katselin. Pienillä jutuilla laulun
saa toimimaan aivan uudella tavalla. Esimerkiksi New Orleansin perinteessä yksi
tärkeä elementti on rytmin manipulointi, aavistuksen myöhässä tulevan virvelin ja
täsmälleen tahdissa menevän hi-hatin väliin jäävä tyhjä tila. Se antaa komppiin
valtavasti avaruutta.

Ben: Tuo on yksi sellainen asia, jonka minäkin haluaisin jonain päivänä sisäistää.

Wiley: Sinähän teet sitä koko aika soittaessasi! Jätät nuottien ympärille hieman
ylimääräistä tilaa ja silloin ne tulevat paljon paremmin esiin.

Ja tarina jatkuu...

MARKO AHO

Pianopuheen toisessa osassa käsitellään muun muassa Ben Watersin tekemää tributtilevyä
The Rolling Stonesin alkuperäisjäsenelle, pianisti Ian Stewartille (1938 – 1985).

Linkit: Ben Waters kotisivu ja MySpace, Wiley Cousins

.

Jaa juttu profiilissasi: |