Blues-Finland.com - Kolme tapaa tehdä suomalaista bluesia, Osa 17

LEVYKATSAUS

2.5.2017
Kolme tapaa tehdä
suomalaista bluesia, Osa 17
Kotimaankatsauksessa tällä kertaa aiheina
uusimmat levyt bändeiltä Blue Stone, Muddy
Moonshine ja Jerry Kannu & Lentopetroolit.

Blue Stone tekee töitä tosissaan, mutta
pintaan tuotokset nousevat harvoin – tosin
tasaisen varmasti. Levyjä on vyöllä vasta
kolme, ja jo perinteeksi muodostuneiden Ylläs
Jazz Blues -konserttisarjojen lisäksi yhtyeen
nimeä tapaa keikkakalenterissa vain silloin
tällöin.

Bändin toimintatavalle sopii kuitenkin nostaa
hattua. Ensimmäinen albumi ”9 Colors” (2008)
sisälsi Jyrki Lepistö -vetoisen voimatrion

Lisää Kolme tapaa -juttuja

blues-rockia. Seuraaja ”Into the Yellow Light” (2013) oli selkeä askel eteenpäin;
neljänneksi päätekijäksi tulleen Jukka Oravaisen materiaali lavensi ilmaisua.
Kolmas kiekko ”Blues to My Soul” (2017) tuo kvartetisoituneen Blue Stonen
touhuun taas lisää ulottuvuuksia.

Uusimmalla levyllä blues, rock and roll, jazz ja funk vuorottelevat hyvässä
yhteisymmärryksessä. Bluesin laariin satelevat selvimmin tukevasti ränttäävä
”Moonshine Ride” sekä ”Antares”, Lepistön kynäilemä, riffivahva kipale.

”Fuller Gearbox Blues” on Lepistön tarina elämästä tien päällä. Reissaaminen on
nautinto sinänsä, mutta miehen mielessä siintää ajatus kotiinpaluusta. Tällaiseen
rullaavaan rock and roll -klangiin ja -rakenteeseen on tehty miljoonia biisejä,
mutta jostain syystä Blue Stonen kappale tuo mieleen Juicen hersyvän klassikon
”Rock ’n Roll ’n Blues ’n Jazz”. Funkaavan ”Twee Fingers in a Nose” herkku on
Oravaisen urkujen ja Lepistön reagoivan harmoniakitaran yhteispeli.

Oravaisen originaaleja kuullaan uudella levyllä seitsemän. Aloitusbiisiksi valittu
rokki ”Get Yourself a Haircut” kuvaa hiuksia identiteetin ja ajan kulumisen
mittarina. Laulaja Heidi Kurtin piipahdukset tekevät terää. ”Kansas City” yllyttää
tosirivakkaan hölkkään. Lepistön ja Oravaisen soolot vakuuttavat, mutta biisin
herraksi nousee basisti Timo Mäkelä. Hän tasapainottaa hurjaa menoa
soittamalla vain neljä säveltä tahtia kohden, mutta tuplaa nuottitiheyden juuri
oikeissa kohdissa. Toimivaa!

”6 Ft Under” piipahtaa jopa Miles Davisista muistuttavaan jazzin maisemaan.
Pophenkisyys tuo lisää persoonallisuutta. Hieman samoissa teemoissa kulkee
”Relationshow Blues (Hey Hey)”. Lähimmäissympatiaa korostava ”Help You”
puolestaan edustaa 80- ja 90-lukujen taitteen popin ja AOR:n maailmaa.

Yhteistyössä

Hamina Mosna Blues
.

Blue Stonen ”Blues to My Soul” on enemmän kuin blueslevy. Se on 11 kappaletta
kattava kokonaisuus, jolla blues ja sen sukulaistyylit ovat punainen lanka, mutta
joka antaa musiikin rönsyillä ennakkoluulottomasti. Laulusolistien (Lepistö,
Oravainen) työ tuskin lukeutuu bändin vahvuuksiin; instrumentalismi ja
biisiomavaraisuus tekevät kuitenkin Blue Stonesta merkittävän. Enemmän tätä
bändiä keikoille, kiitos.

Petrolimiehet kaljapalkalla

Enemmän keikkanäkyvyyttä on helppo toivoa myös pääkaupunkiseutulaisbändille
Jerry Kannu & Lentopetroolit. Kaiken pitäisi olla kunnossa: bändi tekee hyvää
matskua, soittaa tanakasti eikä sorru turhaan jäykistelyyn. Tämän suomalaisen
musiikin juurevamman Popedan pitäisi olla kaiken järjen mukaan baarien ja
klubien vakionimi. Ei ole. Ehkä heiltä puuttuu se surullisenkuuluisa x-factor…

Jos Lentopetroolien aiemmat levyt menivät
jakeluun, myöskään ”Kehä III” ei tuota
pettymystä. Taas on tarjolla kovaa menoa,
äijäasennetta, tarttuvia sananparsia – kaiken
kaikkiaan rockia kunnollisella tuotannolla.
Varmasti köykäisemmilläkin ansiolla on
Suomessa noustu suosioon.

Nopeat rockit, joiden nosteinen rakenne luo
vetäville kertseille jalansijan, ovat tälle
yhtyeelle ominaisia. Sellainen on heti
ensimmäinen raita ”Tortillat portilla”. Vahvasti
jyrää myös ”Pyhä Sylvi”. ”Hyvä boogie” on
puolestaan jonkinlainen äijäilyn kulminaatio.
’Buugi’ on hyvä, vaikka olisi pelti kiinni.

Suoraviivaisuus, vauhti ja instrumentalismin tietty yksityiskohdattomuus ovat niin
vallitsevia, että slovari ”Energiaa” tekee todella hyvää. Sanat ja tunnelma
loksahtelevat kohdilleen niin makeasti, että naurattaa:

Siellä bändi soitollaan sai sähkön virtaamaan
Ne soitti kaljapalkalla
Ja huusi: Tuokaa juotavaa, soitto lopahtaa, tuotamme energiaa
Lisää juotavaa, valot simahtaa, tahkoamme energiaa.

Varsinaista bluesia ei kannata Lentopetrooleita odottaa. ”Kulman kundit” laukkaa
kuitenkin rockin pilttuusta countryn puolelle, ja ”Miss Vantaa” henkii vahvasti
rautalankaa. Jälkimmäiseen tarinaa luo melkein klassinen missin ja jääkiekkoilijan
välinen juorulehtisuhde. Oivaa kuunneltavaa vaikka Suomen tylsimpien
tienpätkien – Kehä I:n ja Kehä III:n – ajelun ratoksi.

Jerry Kannu & Lentopetroolit operoi ovelasti. Vaikka totisuus on kaukana, se ei
leimaudu huumori- tai viihdebändiksi. Toisaalta sävyjä ei löydy ihan niin paljon,
että kiinnostavuutta riittäisi 14 biisin albumikokonaisuuteen. Jos olet vauhtirockin
ja rempseiden tarinoiden perään, tämä on sinun bändisi.

Levyttäneessä kokoonpanossa vaikuttivat Joni Nuutinen (laulu), Matti Rautala
(kitara), Pekka Muurinen (kitara), Juha Vilhunen (basso) ja Teemu Laitinen
(rummut).

Aivan vitun kännissä

Edellisen bändin polttoainetta on petroli, ja väkevistä aineista saa
käyttövoimansa myös Muddy Moonshine. Mutapontikkaa on tarjoiltu hieman
bluestutkan ulkopuolella kolmisen vuotta. Kaveriporukan puoliakustisesta
bluesbändistä on kasvanut vaiheittain kuuden miehen vetoinen orkesteri, joka
ilmoittaa toimialakseen Southern Rockin.

Omakustanne-EP “Distilled in Finland” ilmestyi
vuonna 2015. Myöhemmin Secret
Entertainment astui kuvaan ja tarjosi
joukkiolle levytyssopimusta. Sen hedelmä on
”Muddy & Wild”, joka julkaistiin viime
joulukuussa.

Aitoon etelän rockin tyyliin Muddy Moonshinella
on kolme kitaristia: Jonne Roth, Jarmo Ikala
ja Stefan Granroth. Bassoa käsittelee Kim
Sandström ja rumpuja Saku Manninen.
Laulaja Aleksi Ahokas on bändin tuorein
kiinnitys.

”Muddy & Wildilla” voima jyllää ja vauhti on
valttia, sen kertoo heti avaus ”Back in Jail”.
Bändin omintakeisesta Southern Rockista

(kyseessä taitaa olla Etelä-Suomen rock…) ei juuri poiketa. ”Drunk as Fuck” -
kappaleessa on punkin asennetta niin kuin nimikin vihjaa. ”Bottle of Love” taas
esittelee jonkinlaista vinksahtanutta soulia. Rauhoittumista ja tunnelmaan
virittymistä kipaleen ”Stomp” tapaan kaipaa enemmän.

Voittajabiisiä ei 11 raidan joukosta tislaannu, ja bändin ehdoton valtti löytyykin
akustisten kitaroiden käytöstä. Akustisilla soitetaan jopa riffejä ja sooloja, mikä
on juurimusiikissa varsin harvinaista. Akustiset kitarat yhdessä basson ja
rumpujen kanssa saavat aikaiseksi jännästi rullaavan pohjasoinnin. Kuuntelepa
tätä levyä rinnan Nirvanan unplugged-albumin kanssa, ja huomaat
samankaltaisuuden.

Muddy Moonshinen musiikissa kuulee paljon mielenkiintoista, mutta aihiot
kehittyvät harvoin suuriksi elämyksiksi. Soundin omaperäisyydestä ja omista
sävellyksistä antaa mielellään plussaa. Materiaali osoittautuu kuitenkin
auttamattoman tasaiseksi ja ilmaisu yksi-ilmeiseksi. Toki bändin kotipolttoinen
päähän nousee, mutta jälkeenpäin olo on ontto. Oliko kaikki sittenkään sen
arvoista?

PASI TUOMINEN

Blue Stone: Blues to My Soul. Omakustanne, 2017

Jerry Kannu & Lentopetroolit: Kehä III. Vandango-levyt, 2016

Muddy Moonshine: Muddy & Wild. Secret Entertainment, 2016

Lisää "Kolme tapaa" -juttuja

.

Jaa juttu profiilissasi: |

UUSIMMAT